Kuudetta vuotta Itämailla oltuaan Wallin omain sanainsa mukaan oli siihen määrään itämaalaistunut, että hän kaipauksella sieltä erosi kotimaahansa palatakseen. Varain puute kuitenkin pakotti hänet lähtemään. Hadramautin tutkijan v. Wreden saattamana hän elokuun 9:tenä Aleksandriassa astui itävaltalaiseen laivaan, joka vei hänet Triestiin. Sieltä hän matkusti Italian kautta Sveitsiin, Sveitsistä pitkin Rheiniä Belgiaan, ja vihdoin Lontooseen, jossa kuulu Rawlinson, Mesopotamian nuolenpääkirjoituksen tutkija — Wallin oli häneen tutustunut Bagdadissa — tutustutti hänet Englannin tiedemiehiin. Huhtikuussa Wallin esiintyi Englannin maantieteellisen seuran kokouksessa tehden selko Arabian matkoistaan. Rawlinson julkaisi myöhemmin hänestä erinomaisen ylistävän kirjoituksen, joka käänsi häneen tieteellisen maailman huomion. Hän sai palkintoja ja kunnianosoituksia monesta Euroopan maasta. Englannin maantieteellisen seuran aikakauskirjassa julkaistiin hänen selontekonsa sekä ensimmäisestä että toisesta matkasta, ja näihin perustuvat ne tiedot, mitä ulkomailla on Wallinin matkoista. »Mikäli tiedämme», lausuu Hogarth, »ei hän ole muita selontekoja jälkeensä jättänyt. Tekisi mieli tyytyä vähempään hänen seuraajainsa kertomuksista, jotta saisi enemmän Wallinin. Hän oli viimeinen niistä ensimmäisistä tienraivaajista, jotka Niebuhrin jälkeen ovat Arabiaa avanneet, viimeinen tärkeimpien tuntemattomien seutujen salpojen murtaja.»
Palattuaan Suomeen ja tultuaan nimitetyksi itämaisten kielten professoriksi yliopistoomme, Wallin tuota pikaa alkoi puuhata uutta Arabian matkaa, jonka Venäjän ja Englannin maantieteellisten seurain piti yhdessä kustantaa. Matkan piti kestää viisi vuotta, mutta Wallinin laatima kustannusehdotus päättyi niin suureen summaan, ettei matkasta tullut mitään. Hänen terveytensä oli sitä paitsi jo niin heikontunut, ettei hän luultavasti olisi kauaa kestänyt, vaikka olisikin päässyt takaisin erämaihin, joita hän haaveellisella rakkaudella ja särkyneen mielen kaiholla ikävöitsi. Lokakuun 23:ntena 1852 hän kodissaan Helsingissä kuoli 41 vuoden ikäisenä. Wallin oli yksi niitä harvoja suomalaisia, joiden sanomakellot ovat kuuluneet kauas synnyinmaan rajojen ulkopuolellekin.
Kuulu saksalainen maantieteilijä Karl Ritter julkaisi vuosina 1846 ja 1847 suuren Aasian maantieteensä Arabiaa koskevat osat, joissa kaikki Wallinia aikaisemmat löydöt oli huomioon otettu. Suurin piirtein oli niemimaa nyt tunnettu, mutta paljon oli vielä tutkimatontakin, sekä maantieteellisiä, että varsinkin muinaistieteellisiä asioita.
Burton midianilaisten maassa.
Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla alkoi Arabian tutkimuksen myöhempi vaihe. Kerromme tämän aikakauden tutkijain retket maantieteellisessä, eikä aikajärjestyksessä.
Lähdemme matkaan Midianinmaasta, joka Akaban lahden ja Punaisen meren pohjoispään itäpuolella sijaiten vielä tänä päivänä on saman nimellinen kuin raamatun aikoina Tämän maan tuntemista edisti paljon englantilainen R.F. Burton, Tanganjikan kuulu löytäjä, joka eräältä egyptiläiseltä pyhiinvaeltajalta oli kuullut Midianissa olevan vanhoja kultakaivoksia ja arvatenkin siis kultasuoniakin. Egyptin hallituksen avulla hän v. 1877 varusti pienen retkikunnan ja kulki Muelehiin, samaan pikkukaupunkiin, jossa Wallin kolmisenkymmentä vuotta ennen oli maihin noussut. Edward Rüppell oli jo v 1826 löytänyt tältä rannikolta muinaisten asumusten jäännöksiä, ja hänen tietään Burton nousi ylämaahan, toivoen niistä johtoa vanhain kaivosten löytämiseen. Hän löysikin sekä raunioita että malmia, jonka johdosta Egyptin hallitus vuoden lopulla varusti hänelle paljon suuremman retkikunnan. Rannikko on hyvin vuorinen, karu ja harvaan asuttua nykyään, mutta vanhoja raunioita ja työmaita löytyi vielä kaukana Muelehin eteläpuolellakin. Kultaa retkikunta ei kuitenkaan löytänyt, mutta egyptiläiset upseerit kartoittivat koko rannikon ja Burton laati siitä kertomuksen, joka vielä tänä päivänä on paras ja uusinkin lähde muinaisten midianilaisten maan tuntemiseen.
Hedjasissa Arabian suuri vedenjakaja on kauempana sisämaassa kuin sekä Midianissa että eteläpuolella Asirissa ja Jemenissä, ja pitkiä vadeja juoksee sisämaan laavakentiltä Punaiseen mereen. Epäilemättä pohjois-Hedjasin samoin kuin Midianinkin takamaa nykyään on tullut entistä paljon paremmin tunnetuksi rautatien kautta, joka v. 1908 jatkettiin Syyriasta aina Medinaan saakka. Pyhissä kaupungeissa on Wallinin jälkeen käynyt moni eurooppalainen, joukossa eteviä arabian kielen tuntijoita, kuten Burton ja Snouck Hurgronje.
Burton teki matkansa jo v. 1853 afghanilaiseksi pyhiinvaeltajaksi puettuna. Hänen aikomuksensa oli saada hadjin nimi, voidakseen sitten tunkeutua suuren hietaerämaan halki Maskatiin ja myöhemmin matkustaa paremmassa turvassa sekä Aasiassa että Afrikassa. Erämaanretki täytyi kuitenkin jättää sikseen, koska beduiinit yksimielisesti vakuuttivat ei kenenkään enää sitä tietä kulkevan, vaikka vanhat arabialaiset auktorit ovat jättäneet meille tietoja vanhasta reitistä Ruba el Khalin pohjoisosan poikki. Maantiede ei siis paljoa hyötynyt Burtonin Arabian matkasta, mutta vilkkaan kuvailevan tyylinsä vuoksi hänen matkakertomuksensa saavutti hyvin suurta suosiota.
Burton nousi Jambon satamasta Medinaan sanomattoman aution luonnon kautta. Se oli kuin kuumaisema täynnään paljaita mäkiä, autioita laaksoja, karuja tasangoita. Isot rotkot olivat kuin maan laihoihin kasvoihin iskettyjä haavoja. Siellä täällä ne laajenivat mustiksi rotkolaaksoiksi taikka kapenemistaan kapenivat, kunnes lopulta olivat vain hohtavia valkoisia hiekkajuovia. Toisella taivaanrannalla lepäsi taivas kuin kansi kiilloitettua terästä, toisella oli valtava keltainen loimu, jota ei ohuinkaan auerjuova masentanut.» Medinasta Mekkaan Burton kulki itäisempää erämaantietä, jota käytettiin vain silloin, kun rosvot sulkivat rantatien. Kaksitoista päivää hän kulki seutuja, jotka olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat. Suuri pyhiinvaeltajakaravaani matkasi päivän hellettä välttääkseen yöllä kuutamossa ja matkueen maalauksellisuus teki syvän vaikutuksen englantilaiseen matkailijaan. Maa oli pitkulaisia tasangolta, joita kuivat vadit toisistaan erottivat. Tuon tuostakin oli basalttivyöhykkeitä. »En missään maailmassa», kirjoittaa Burton, »ole nähnyt maata, jossa olisi enemmän tuliperäisiä ja primäärisiä muodostumia taikka seutua, jossa maan anatomia olisi niin alastomana edessämme». Taivaanranta oli kangastusmerenä, joka rinteellä oli kuin keijujen virtoja, jättiläismäisiä hiekkapatsaita kieppui rannattomalla tasangolla.
Snouck Hurgronje.