Erämaan järviä.
Eteisillä ilmoilla kohosi sitten näkyviin korkea vuori, joka oli ennen mainittu Masar-tag, Jarkent-darjan etelärannalla. Pian tuli sitten vastaan laaja poppelimetsä ja melkoinen kamishia kasvava järvi. Ihmisjälkiäkin täällä näkyi. Kauempana pohjoisessa järvi laajeni, metsät, joita kasvoi sen dyynirannoilla, kävivät yhä vehmaammiksi ja taajemmiksi, mitä ihanimpia näköaloja avautui erämaasta tulleille vaeltajille. Järvi luultavasti on jonkun Jarkent-darjan putaan muodostama, täyttyen joen kesällä tulviessa. Asukkaita ei näkynyt, ei kuulunut. Samanlaisia järviä oli edelleenkin, vaikka pienempiä, niiden vesi erittäin maukasta, ja kameeleille oli vehmasta laidunta. Vuorilta oli laajat näköalat vehmaille aroille. Kaiken kaikkiaan nämä seudut täällä erämaan kainalossa tuntuivat Hedinistä maalliselta paratiisilta. Vielä kauempana tavattiin muutamia Maralbashin miehiä, jotka olivat täältä suolaa keräämässä; muutoin seutu oli autio. Nämä miehet tiesivät, että alue näiden järvien ja Khotan-darjan välillä oli aivan vedetöntä hietaerämaata, ja viimeiselle kukkulalle noustessaan Hedin yhdellä silmäyksellä saattoi todeta, ettei Masar-tag suinkaan jatkunut erämaan poikki, kuten Przevalskij oli sen piirtänyt. Kaikesta päättäen oli nyt kuljettava mitä kamalimman erämaan poikki, jos mieli päästä Khotan-darjalle. Hedin arveli voivansa kulkea matkan kuudessa päivässä ja otti vettä mukaan vain kymmeneksi, jottei rautasäiliöitä tarvinnut kokonaan täyttää, kameelien kuormat kun muutoinkin olivat liian raskaat.
Kun oli kuljettu puolentoista tuntia viimeisen järven rannalta, oltiin täydessä hietaerämaassa.
Takla-Makanin hiekoissa.
Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin dyynit olivat 6—7 metrin korkuiset. Missä kaksi aaltosuuntaa kohtasi toisensa, oli hietanietoksia, jotka olivat kahta vertaa korkeammat ja pyramiidien tavoin kohosivat ympäristöstään. Jossakussa kohdassa, missä itse maaperä näytti olevan korkeampaa, kohosi oikeita hiekkavuoria, joilta oli suurenmoiset näköalat yli kammottavasti aaltoilevan hieta-aavikon. Hedinin mielestä tämä näköala hiljaisuudessaan ja levossaan oli sanomattoman kaunis. Hän yhä toivoi löytävänsä sen povesta salattuja tiedon aarteita.
Dyynien korkeus nopeaan lisääntyi, toisten harja oli 18—20 metriä aallon pohjaa korkeammalla. Kamalan vaikea oli päästä niiden poikki. Raskaista taakoistaan huolimatta kameelit kuitenkin kiipesivät niille sangen rivakasti ja varmoin jaloin luistelivat rinteitä alas; milloin joku sattui kompastumaan, ei se kuitenkaan jaksanut nousta ylös omin voimin, ennenkuin kuormaa oli puolennettu. Hediniä oli varoitettu, että hän oli kameelien selkään sälyttänyt liian suuret kuormat, ja varoitusten oikeutus tuli nyt piankin ilmi. Hän ei kuitenkaan hennonnut uhrata kallista varustustaan kuormia pienentääkseen. Pahimpain dyynien poikki täytyi lapioida polku, ennenkuin kameelit saattoivat niille nousta.
Vielä kauempana hietanietoksien korkeus oli 25—30 metriä; niiden harjaa kulkeva kameeli näytti kerrassaan pieneltä aallon laaksosta nähden. Kovaa maata ei enää tuntunut hieta-aaltojen pohjallakaan ja taakse olivat jääneet viimeisetkin tamariskit, jotka kaukana muusta kasvullisuudesta olivat uhmanneet erämaan kuumaa puhallusta. Ei näkynyt ainoatakaan kortta, lehteä, kaikki oli vain keltaista hiekkaa. Ei ainoatakaan lintua lentänyt ilman piirissä, gasellien ja hirvieläinten jäljet olivat jo ammoin kadonneet ja Masar-tagin uloinkin niemeke pölyyn häipynyt. Toinen koirista jäi jo ensimmäiselle erämaan taipaleelle, miesten luulon mukaan kuoltuaan auringonpistoksesta. Ensimmäisenä iltana löytyi vielä dyynien välistä pieni laikka kovaa savea, jossa kasvoi kaksi viimeistä tamariskia.
Kameelit paikalla kuorivat ne. Muuta laidunta ei tietenkään ollut, vaan juhtain oli tyytyminen öljyyn ja sesaminkuoriin. Tähän yritettiin kaivaa kaivo, mutta kun maa 70 sentin syvyyteen oli rutikuivaa, täytyi siitä luopua.
»Omituisin, selittämättömin tuntein pystytimme nyt ensi kerran leirimme maapallon autioimpaan erämaahan. Miehet eivät paljoa puhuneet eikä kukaan nauranut; omituisen vaiteliasta oli pienen tulen ympärillä, jota tamariskin juurilla vireillä pidettiin. Haudan hiljaisuus vallitsi seudussa. Tiu'utkin vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin kameelien pitkäveteistä, raskasta, säännöllistä hengitystä. Teltassani lepatteli kynttiläni ympärillä pari eksynyttä yöperhosta, jotka kaikesta päättäen olivat tulleet karavaanin mukana.»
Seuraavana aamuna puhalsi länsimyrsky, hieta lensi, mutta taivas oli tällä tuulella enimmäkseen verraten pölytön, se kun tuli keidaspuolelta. Hieta ei jaksanut nousta paria miehen mittaa korkeammalle. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti. Lentohiekka tunkeutui kaikkialle, suuhun, sieraimiin, silmiin ja vaatteihinkin, niin että ihossa tuntui ilkeätä hiestausta, johon kuitenkin pian tottui.