Islam Baj, Hedinin oiva ferghanalainen palvelija, kulki kompassi kädessä edellä etsimässä dyynien lomitse parasta tietä. Usein oli melkein mahdoton päästä eteenpäin, jonka vuoksi karavaanin täytyi tehdä isoja kierroksia ja matkan pituus täten sangen tuntuvasti venyi. Ainainen jano alkoi vaivata matkamiehiä ja tuon tuostakin täytyi juoda. Kameelit väsyivät pehmeässä hiekassa ja alkoivat yhä useammin kompastella. Tämä viivytti matkaa. Kun oli kuljettu 13 kilometriä, olivat kaikki niin uupuneet, että oli jäätävä siihen yöksi.
Yöllä oli vain pari lämpöastetta ja seuraavana päivänä puhalsi koillistuuli, joka sekoitti ilman niin pölyiseksi, ettei aurinko päivällä päässyt liiemmäksi lämmittämään. Maisema oli niin sankan udun verhoama, että vain lähimmät dyynit näkyivät.
Kuolonhiljaisunden koti,
Mutta aamulla Hediniä odotti surullinen havainto. Rauta-astioissa ei ollut enää vettä kuin kahdeksi päiväksi, miehet kun olivat ottaneet sitä viimeisestä järvestä paljon vähemmän kuin käsky oli ollut. Jolltji, retkikunnan opas, vakuutti tämän hyvin riittävän Khotan-darjan laaksoon ja Hedin luotti hänen sanoihinsa, luullen sinne olevan saman verran matkaa kuin takaisin Masar-tagin järville.
Pölyssä oli entistä vaikeampi arvostella etäisyyksiä. Usein näytti joku dyyni olevan kaukana, vaikka katsoja seisoikin aivan sen juurella. Hiekkanietosten laaksoissa oli siihen saakka ollut omituisia savimultapengermiä, joita Hedin luuli entisen merenpohjan lietteistä syntyneiksi muodostumiksi, mutta nyt nekin katosivat ja kaikkialla oli paljasta hiekkaa. Yksi kameeleista uupui, pysähteli tavan takaa, lopulta kävi pitkäkseen, eikä enää suostunut liikkeelle lähtemään, ennenkuin sen kuorma oli muiden kameelien selkään sälytetty. »Kauhistus valtaa mielen, kun erämaan laiva, josta pelastus riippuu, täten tekee haaksirikon.»
Toivottomuus alkoi yhä enemmän vallata mieliä, mutta kun äkkiä paarma ilmestyi kameelien keskuuteen, muuttui mieliala taas mitä toivehikkaimmaksi. Toisin paikoin olivat korkeimmat dyynit 50—60 metrin korkuiset, alentuen taas puoleen tästä määrästä. Ensimmäinen kameeli oli täytynyt jättää jäljelle, josta sen möly kauan kuului, eikä tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkuin taivaalle ilmestyi korppi. Siitä taas kaikki ilostuivat, luullen Khotan-darjan olevan lähellä. Sitten teki suuri musta kameeli tenän ja oli leiriydyttävä. Todenteolla oli silloin kuljettu vasta kolmasosa varsinaisesta erämaan matkasta. Kaikki luulivat joelle olevan korkeintaan kolme päivämatkaa, vaikka todenteolla kului yhdeksän päivää tämän matkan kulkemiseen. Telttaan ilmestyi illalla kaksi sääskeä ja ne taas vuorostaan kohottivat mielialaa.
Hedin oli tähän saakka ratsastanut kameelilla, mutta lähtenyt, juhtain kuormaa huojentaakseen, jalan edellä kulkemaan. »Leiri ja kameelit katosivat pian taakseni näkyvistä; vain kärpänen, jota katselin erikoisen suopein silmin, teki minulle seuraa.» Dyynit kohosivat taas 40—50 metrin korkuisiksi, niiden jyrkempi puoli vietti itää kohti osoittaen luodetuulen puhaltaneen täällä viime päivinä. Tuulen mukana leijaili silloin tällöin ilman kautta joitakuita kevyitä kasviuntuvia ja erään nietoksen rinteellä oli kuivuneita takkiaisia. 13 kilometriä kuljettuaan Hedin uupuneena laskeutui nietoksen selkään odottamaan, kunnes karavaani hänet saavutti. »Tuolla tulivat kameelit horjuvin askelin. Niiden silmistä loisti raukea kuolonhohde. Katse oli alistunut ja välinpitämätön, se ei enää näyttänyt laidunta tähyilevän.» Niitä oli enää kuusi, kaksi oli jäänyt jäljelle, kaksi miestä niiden keralla, taluttamaan ne jäljestäpäin leiriin.
Dyynien välissä alkoi nyt olla sanomattoman hienoa, kuohkeaa ainetta, johon jalka upposi kuin liejuun, ja laakson pohjia oli vältettävä. Toisin paikoin hiekan pinnalla oli harva kerros pieniä teräväsyrjäisiä piikivenkappaleita; näillä oli hietanietoksiin sama vaikutus kuin öljyllä aaltoihin; dyynit olivat niiden kohdalla ikäänkuin litistettyjä. Eräästä dyynilaaksosta löytyi villihevosen luuranko, joka oli niin hauras, että se koskettaissa hajosi kuin tuhka. Hedin arveli, että tuo luuranko saattoi olla vaikka tuhannen vuoden vanha, sillä hiekan alla kaikki säilyy ihmeteltävän hyvin. Kun dyynit ainiaan vaeltavat, oli luuranko ehkä aivan hiljan voinut hiekasta paljastua. Yön viileydessä tulivat molemmat jäljelle jääneet kameelit leiriin.
Iltasella koetettiin dyynien lomassa paljastuneeseen savimaahan kaivaa kaivo. Suurella innolla miehet ryhtyivät työhön — dyynit olivat tässä taas verraten matalia, joten toivottiin erämaan päättyvän — ja innostus vielä kiihtyi, kun tuli vastaan yhä kosteampaa maata, kuta syvemmälle kaivettiin. Kameelitkin käsittivät, mitä oli tekeillä, ja kurottelivat kaulaansa vainutakseen kosteasta hiekasta veden hajua. Sitä kamalampi oli pettymys, kun parin metrin syvyydessä äkkiä tulikin vastaan rutikuivaa hiekkaa. Märkä kerros oli ehkä jonkun lumi- tai vesisateen vajonnutta kosteutta.
Yhden päivän vesivara oli enää jäljellä viimeisessä vesisäiliössä.
Kameeleille ei oltu annettu vettä kolmeen päivään.