Seuraavana aamuna, huhtik. 27:ntenä, kevennettiin kameelien kuormia, jotta ne paremmin jaksaisivat. Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin hiekkanietokset taas kohosivat suunnattoman korkeiksi eikä ainoatakaan risua näkynyt korkeimmaltakaan hietavuorelta. Mutta erään dyynin kupeesta löytyi pieni hiekan värinen lisko, joka sukkelaan livahti hiekan sisään reikäänsä. Mistä se eli ja sai vettä? Korkealla ilmassa lensi kaksi hanhea luodetta kohti. Turhat olivat kuitenkin toiveet, joita ne herättivät; mitä merkitsi hanhille 30 penikulman laajuinen erämaa! Dyynit kohosivat nyt 60 metrin korkuisiksi, matka oli kuljettava kierrellen, kaarrellen, ja parhaatkin kameelit olivat niin uupuneet, että niiden polvet lotisivat.

Molemmat sairaat kameelit eivät enää jaksaneet seuraavaan leiriin. Ajajan jättäessä ne oman onnensa nojaan oli toinen maannut uupuneena, toinen vielä seisonut lotisevin säärin, sieraimet suurina, kiiluvin silmin, luoden surullisen, kaihoavan katseen karavaaniin, joka hietakummun taa katosi sen näkyvistä. Illalla näkyi lännessä pilviä ja toivottiin sadetta, mutta tämä toivo petti. Miehet väittivät, että karavaani oli noiduttu ja ettei se koskaan pääsisi erämaasta. Ei edes kompassiin uskottu, vaan väitettiin senkin kiertävän piiriä. Piintyneimmät eivät enää uskoneet aurinkoonkaan. Katkeralla ivalla he kehoittivat toisiaan rupeamaan hiekasta aarteita kaivamaan.

Huhtik. 28 p. puhalsi itäpohjoisesta hirveä hietamyrsky, »karaburaani», joka pimitti päivän. Vaikeata oli kulkea eteenpäin, mutta ilma oli viileätä eikä jano vaivannut niinkuin päivänpaisteisina päivinä. Eteensä ei nähnyt kuin lähimmän kameelin. Kaikkien täytyi pysytellä niin lähekkäin kuin suinkin, sillä auttamattomasti hukassa oli se, joka joukosta eksyi. Ilmassa kuului ihmeellistä sihinää ja suhinaa miljardien hiekkajyvästen ohi kiitäessä. Keltainen tai harmaa hämäryys vallitsi kaikkialla, muuttuen kuitenkin toisin ajoin pilkkopimeäksi. Kovimpien puuskien ajaksi miehet menivät kameelien taa suojaan ja kameelit taas kävivät maahan maata, perä tuuleen, ojentaen kaulansa maata pitkin. Yksi nuoremmista kameeleista sortui uupumuksesta eikä hietamyrskyssä kukaan uskaltanut lähteä sitä etsimään.

Illalla kevennettiin jälleen kuormia, jättäen ensinnäkin hiekkaan kolmen kuukauden eväät, talvivarustuksia, taloustarpeita y.m. Hedin merkitsi kuitenkin paikan toivoen voivansa vielä palata pelastamaan varustuksensa. Miehille jaettiin viimeisetkin vettä sisältävät konservit ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, etteivät ne sisältäneet sianlihaa, söivät he ne mielihalulla. Vettä oli jäljellä vain kaksi litraa. Kameelien kurkku oli niin kuivanut, etteivät ne enää voineet syödä. Seuraavana aamuna, 29 p. huhtik., oli joku miehistä, epäluulon mukaan opas, juonut toisen vesilitran, niin että asema todella näytti toivottomalta. Rannattomana levisi erämaa edelleenkin joka puolella. Nyt olivat sitä paitsi dyynien jyrkät puolet vastassa, loivat puolet myötämaata, ne kun olivat itätuulella syntyneet. Päivän kuluessa tavattiin myyrän luuranko ja ikivanha juureton poppelin runko. Ne jälleen virittivät toiveita. Kameelit eivät syöneet enää mitään, laihtuivat nopeaan ja näyttivät surkean huonoilta. Tyynesti ja juhlallisen arvokkaasti ne siitä huolimatta astelivat eteenpäin. Päivä oli viileä, kuten edellisetkin, muutoin luultavasti sekä kameelit että miehet jo olisivat sortuneet.

30 p. huhtikuuta oli rautakannussa jäljellä kaksi lasia vettä. »Muiden miesten karavaania kuormatessa yllätti Islam Baj Jolltjin (oppaan) tämän selin tovereihinsa kohottaessa kannun huulilleen. Islam Baj ja Kasim hyökkäsivät vihasta kiehuen Jolltjin kimppuun, iskivät hänet nurin, löivät häntä kasvoihin, potkivat häntä ja olisivat hänet tappaneet, ellen ankarasti olisi käskenyt heitä lakkaamaan.» Puolet, noin 1/2 litraa oli vielä jäljellä. Tällä oli päivälliseksi kostutettava miesten huulia ja illalla oli loput jaettava viiteen yhtä suureen osaan.

Keskellä dyynimeren toivottomuutta kuultiin västäräkin viserrystä ja se jälleen herätti uutta toivoa. Jolltji jätätti itsensä jälkeen ja jätettiin erämaahan kuolemaan. Muut miehet olivat vakuutetut siitä, että hän oli ottanut niin vähän vettä mukaan ehdollaan hukuttaakseen karavaanin, varastettuaan sen verran itselleen, että pelastuisi ja voisi palata ryöstämään tavarat.

Janokuolema hieta-aavikolla.

Kun viimeinen vesierä oli illalla jaettava, olivat Kasim ja Muhammed
Shah juoneet kaikki.

Yö vapunpäivää vasten oli kylmä, vappu valkeni kirkkaana ja kauniina. Aamulla varhain Jolltji saavutti karavaanin ja oli vakuutettu siitä, että tänään löydettäisiin vettä. Hedin, joka ei ollut edellisenä päivänä saanut juoda ensinkään, joi nyt mukana olevaa kiinalaista viinaa, mutta lamautui siitä niin, että tuskin pääsi kulkemaan. Vähän väliä hän kaatui; mutta kompuroi uudelleen jalkeilleen, jääden yhä kauemmaksi karavaanista, lopulta hän kuitenkin taas saavutti sen, kun viisi eloon jäänyttä kameelia oli lopen uupuneena laskeutunut eräälle dyynille maata. Vanha Muhammed Shah makasi hiekassa suullaan, mutisi rukouksia ja rukoili Allahilta apua, houraili, naureskeli, itki, jokelteli ja leikki hiekalla, suodattaen sitä sormiensa läpi. Kun hän ei enää kyennyt kulkemaan, täytyi karavaanin leiriytyä siihen päivän kuumimmaksi ajaksi ja yöllä jatkaa matkaa. Teltta pystytettiin ja sen varjoon tunkivat kaikki, koira ja eväiksi otettu lammaskin — ainoa elossa oleva kolmesta — joka uskollisesti oli kulkenut karavaanin mukana. Jolltji makasi ulkopuolella teltan suojassa, mutta Muhammed Shah jäi makaamaan siihen, mihin oli sortunut. Mukana olevat kanat vain olivat yhä virkeinä, kävellen ympäri ja nokkien kameelien satuloita ja eväspusseja. Kello oli vasta puolikymmenen e.pp. Hedin itse lepäsi alastomana vuoteellaan ja edellisen elämän vaiheet kulkivat kirjavina kuvina hänen sisällisen silmänsä ohi. Päivä oli loppumattoman pitkä, joka tunti oli kuin ikuisuus.

Puolenpäivän aikaan heräsi tuulenhenki ja kolmen aikaan oli niin viileätä, että paljas ruumis kaipasi peitettä. Ja sitä myöden virkistyivät matkustajan voimatkin, niin että hän illalla tunsi olevansa aivan virkeä. Ja samalla hänessä heräsi toimintatarmo; hän ei tahtonut kuolla. Islam Baj ja Kasimkin alkoivat virkistyä. Hämärässä opaskin virkosi houreistaan, ryömi Hedinin luo, heristi nyrkkiään, huusi leikkaavalla kolealla ja uhkaavalla äänellä: »Vettä, vettä, antakaa meille vettä, herra!» Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili säälittävällä äänellä edes jotakuta tippaa vettä.