Leikattiin kukolta kaula poikki; siitä ei saatu monta tippaa verta. Teurastettiin lammas, vaikka miehet sen tekivät kovin vastenmielisesti, se kun oli niin uskollisesti ja toverillisesti jakanut ilot ja surut; mutta sen veri maistui niin iljettävältä, ettei kukaan voinut sitä juoda. Vielä epätoivoisemmin keinoin koettivat miehet janoaan sammuttaa.
Erotettuaan erilleen ne tavarat, jotka välttämättä oli koetettava pelastaa — Islam Bajn kehoituksesta puoli kameelinkuormaa hopeaakin — ja jätettyään molemmat hourailevat leiriin kuolemaan Hedin lähti Islam Bajn ja Kasimin keralla matkaa jatkamaan itää kohti; molemmat palvelijat jalan kulkien, hän itse kameelilla ratsastaen.
Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin yksi viidestä kameelista uupui ja laskeutui kuolemaan. Mutta muutkin kameelit olivat niin uupuneet, että ne aina vähän väliä pysähtyivät. Islam Baj oli niin sairas, että voihki isoon ääneen ja väänteli maassa kuin mato. Hedin laskeutui nyt alas edellä oppaana kulkeakseen, joka tehtävä yön pimeydessä ei ollut helpoimpia, vaikka taivas olikin tähdessä. Lopulta Islam Baj ei kuitenkaan jaksanut kulkea kauemmaksi ja hän sai sen vuoksi jäädä erämaahan kameelien keralla Hedinin lähtiessä Kasimin keralla, joka oli vielä jotakuinkin virkeä, jalan Khotan-darjaa kohti pyrkimään. Islam Baj oli erottaessa niin huonona — osaksi nauttimistaan iljettävistä juotavista — ettei Hedin luullut hänen enää elävän monta tuntia.
Jätettyään täten toukok. 2 p. kuolevan karavaanin Hedin Kasimin keralla lähti eteenpäin pyrkimään, tuntien itsensä nyt kokonaan vapaaksi ja esteettömäksi. Uupuneina, aina väliin torkkuen, kunnes vilu ajoi liikkeelle, nämä molemmat pyrkivät eteenpäin läpi dyynimeren. Aamulla puhalsi raikas länsituuli, joka edisti matkaa. Mutta puolenpäivän aikaan kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että maailma alkoi mustua ja molempien vaeltajain täytyi asettua jyrkän dyynin varjopuolelle lepäämään, kaivautuen viileään hietaan, kaikki vaatteet päältään riisuttuaan. Sääski ja kaksi kärpästä tekivät heille seuraa; ne kuitenkin saattoivat olla tuulen tuomia pitkien matkojen päästä. Kuuden aikaan illalla molemmat vaeltajat lähtivät matkaansa jatkamaan, kulkien, vähän väliä seisahdellen, kello yhteen yöllä. Nukuttuaan eräällä dyynillä puoli viiteen he jälleen aamulla lähtivät eteenpäin kompuroimaan. Äkkiä Kasim seisahtui, tarttui Hediniä olkapäähän ja tuijotti ja osoitti itää kohti sanaakaan sanomatta. Tämä ei mitään nähnyt, mutta haukan silmillään Kasim oli etäisyydessä nähnyt tuoreen tamariskin. Siihen nyt kohdistuivat heidän kaikki pelastuksen toiveensa.
Tamariski.
»Suuntasimme suoraan tamariskia kohti, pitäen tarkkaan varamme, ettei se päässyt hukkumaan näkyvistä. Kun laskeusimme dyynien laaksoon, katosi se, mutta seuraavalta aallonharjalta se taas näkyi. Lähestyimme yhä enemmän. Saavutettuamme sen kiitimme Jumalaa, iloitsimme sen raikkaasta vihannuudesta ja pureskelimme kuin eläimet sen mehukasta kuorta.
»Se todella eli. Ilmeisestikin sen juuret ulottuivat pohjaveteen ja maanpäällinen vesi oli siis mahdollisuuden rajoissa. Se asui urheasti hietanietoksen kukkulalla eikä läheisyydessä näkynyt alkuakaan lakeasta maasta. Ihmeellinen on näiden vaatimattomien kasvien (Taniarix elongata) elämä. Korkeintain parin metrin korkeita sitkeitä runkojaan auringon paisteessa paahdattaen ne juurineen tunkeutuvat tuntemattomiin syvyyksiin, imien sieltä pohjavedestä kosteutta kasville, joka ulpukan tavoin uiskentelee hiekkameren liikkuvalla aaltoilevalla pinnalla.
»Nautinto oli tamariskin paljas katseleminenkin ja suloista oli joksikin aikaa lepuuttaa väsyneitä jäseniään sen hatarassa varjossa. Se oli öljypuun oksa, joka ennusti, että hiekkamerelläkin oli rajansa, uloin meren luoto, joka haaksirikkoisille ilmaisi maan läheisyyttä! Otin kokonaisen kimpun sen havunkaltaisia oksia ja nautinnolla hengitin niiden raikasta tuoksua. Toivoni oli nyt entistä varmempi ja rohkealla mielellä jatkoimme kulkuamme itää kohti.»
Dyynit olivat nyt vain kymmenkunnan metrin korkuisia ja parin välissä tavattiin ensimmäiset kamishikorret (Lasiagrostes splendens), joita molemmat pureskelivat. Klo 10 aikaan tuli vastaan toinen tamariski ja idässä päin niitä näkyi enemmänkin. Mutta päivän helle uuvutti molempain kulkijain voimat niin, että he vaipuivat voimattomina tamariskin varjoon, makasivat yhdeksän tuntia kuin kuolleet hiekassa alasti, ja Kasim tuskin enää jaksoi ajaa herransa päälle verestä hiekkaa. Hämärän tullessa he horjuvin askelin lähtivät matkaa jatkamaan. Kolmen tunnin kuluttua Kasim taas pysähtyi äkkiä ja huudahti »tograk» (poppeli)! Dyynien takaa todella löytyi kolme oivaa poppelia (Populits diversifolia), joilla on sangen mehukkaat lehdet. Niin karvaita ovat nuo lehdet kuitenkin, ettei niitä mielellään pureskele; mutta matkamiehet hieroivat niillä ihoaan, kunnes se kostui. Mukaan otetulla lapiolla he sitten koettivat kaivaa juurelle kaivon, mutta voimat uupuivat kesken ja hiekka tuskin oli kosteata. Sen sijaan he kuivista oksista tekivät suuren tulen Islamille merkiksi.
Kasim kärvensi lampaan lihavan hännän, jonka hän oli eväiksi ottanut, Hedin avasi hummeripurkkinsa ja suurella vaivalla he saivat vähän syödyksi. Aamulla oli taas edessä hiekka-aavikko, poppeleita ei enää näkynyt, tamariskejakin oli entistä harvemmassa. Klo 9 aikaan molemmat vaeltajat voimattomina vaipuivat tamariskin juurelle ja makasivat siinä kymmenen tuntia auringonpaahteessa. Kasim ei enää jaksanut kuoppaa kaivaa eikä luoda herransa päälle viileätä hiekkaa ja tämä sen vuoksi kärsi kovin kuumuudesta. Illalla Kasim ei enää jaksanut nousta, Hedin lähti yksin matkaa jatkamaan.