Toukokuun 5:ntenä aamuyöstä hän uupuneena vaipui tamariskin juurelle, koetettuaan turhaan tehdä tulta. Hän uinahti. Mutta kuuli äkkiä hiekan kahinaa, näki lähestyvän ihmishaahmon. »Sinäkö se olet, Kasim?» »Niin — herra». Kasim oli yön viileydessä virkistynyt ja lähtenyt eteenpäin kämpimään. Yhdessä lähtivät he pilkkopimeässä eteenpäin, lasketellen alamäet ja ryömien nelinkontin ylämäet. Sitten he tapasivat verekset ihmisjäljet ja kavahtivat ilmivalveille — ne olivat heidän omat jälkensä. Nukahtaen pimeän ajan he aamulla kompuroivat eteenpäin. Kasim näytti kamalalta, kieli oli ajettunut, valkoinen ja kuiva, huulet sinertävät, posket olivat kuopalla, silmät raukeat, lasikiiltoiset. Häntä vaivasi kouristuksen tapainen nikotus, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Kummankin kurkkua poltti sietämätön kuivuus. Silmät olivat niin kuivat, että niitä tuskin saattoi sulkea ja avata, nivelistä tuntuivat viimeisetkin rasvat lähteneen.
Metsä.
Auringon noustessa näkyi idän rannalla terävä syrjä. Molemmat hätkähtivät sen nähdessään. Se oli aivan toisen näköinen kuin tavallisesti. Ja vähän päästä näkyi selvä musta juova. Mikä ilo, mikä onni! Se oli Khotan-darjan metsä! Viiden aikaan he saapuivat vanhaan virran uomaan, jonka pohjalla kasvoi paljon poppeleita, mutta eivät jaksaneet kaivoa kaivaa. Eteenpäin ponnistaen he kapean hiekkavyöhykkeen poikki puoli kuuden aikaan tulivat taajaan metsään, joka jo oli puhjennut täyteen lehvään, luoden maahan raikkaan varjon. Metsässä vallitsi ihanin kevät.
»Kädellä otsaani pidellen seisahduin kuin lumottu tätä ihmettä katsomaan. Minun täytyi koota ajatuksiani, olin vielä ilmivalveilla kuin kamalasta unesta, hirmuisesta yöpainajaisesta herättyäni. Emmekö vast'ikään olleet viikkokausia ja polttavassa hiekassa hitaasti kuolemaa tehden laahanneet itseämme eteenpäin varjojen maassa — ja nyt! Mihin vain katsoimme, joka puolella vain paljasta elämää ja kevättä, linnunliverrystä, metsäkukkia, kaikenlaista vihannuutta, varjoa ja tuolla metsän vanhain runkojen välissä metsäeläimien jälkiä jos kuinka paljon: tiikerien, susien, kettujen, hirvieläinten, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa hyöri kärpäsiä ja sääskiä, kovakuoriaisia lensi nuolen nopeaan ohitsemme ja niiden siipien ääni oli kuin urkupiipun hyminää, ja lukemattomat linnut lauloivat huomenlaulujaan. Metsä laajenemistaan taajeni. Siellä täällä verhosivat liaanit poppelien runkoja. Toisinaan ehkäisivät kulkuamme kaatuneiden puitten, risujen ja pökkelöiden muodostamat murrokset ja yhtä usein okaiset ja tiheät pensaat.»
Metsä vihdoin harveni ja nyt näkyi ihmisten ja eläinten jälkiä sekä hevosenlantaa. Ne kuitenkin saattoivat olla vanhoja. Päivällä oli kuitenkin metsässäkin niin kuuma, että vaeltajain täytyi olla alallaan, vaikka jano oli kauhea ja he arvelivat virran olevan aivan lähellä. Hämärässä piti lähdettämän matkaa jatkamaan, mutta Kasim ei enää kyennyt liikahtamaankaan, ei saanut edes sanaakaan sanotuksi, viittasi vain, että Hedin lähtisi vettä hakemaan ja juotuaan toisi sitä hänellekin, muutoin hän kuolisi siihen missä oli. Lapiosta varren tuekseen ottaen Hedin lähti matkaan, yhä itää kohti ponnistaen. Hämärsi ja tuli pimeä ja vähän väliä pysähtyen matkustaja lepäsi jonkun kaatuneen puun rungolla. Mutta sitten metsä äkkiä päättyi kuin tulella poikki leikattuna ja idässä oli rannaton lakeus, joka oli tasainen kuin permanto, tiiviistä savesta ja hiekasta muodostunut. Kun se oli paria metriä matalampana metsämaata, arvasi Hedin heti, että se oli Khotan-darjan uoma. Sitä osoittivat teräväreunaiset vaotkin, joita virta oli uurtanut. Mutta hieta oli kuivaa kuin erämaan dyynien, uoma tyhjä, odottaen vuorilta laskevaa kesätulvaa.
Arvellen kuitenkin, että uoma, samoin kuin Jarkent-darjankin monessa kohden, oli siirtynyt idemmäksi, Hedin lähti kulkemaan tämän lakeuden poikki, ennenkuin heitti kaiken toivon. Hän muutti nyt kuitenkin suunnan kaakkoiseksi, osaamatta itsekään sanoa, miksi. Hän kulki sitä suuntaa »vastustamattomasti kuin näkymättömän käden ohjaamana». Puolen kolmatta kilometriä eteenpäin ponnistettuaan kuutamossa yhä raukenevin voimin hän näki vastarannan metsän, joka yhä selveni, näkyi viidakko ja ruovokko ja puoleksi kaatunut poppeli nuokkui uomassa olevan syvennyksen yli. Äkkiä kohosi pelästynyt sorsa lentoon, kuului veden molskinaa ja samassa seisoi vaeltaja pienen, tuskin 20 metriä pitkän allikon partaalla, jossa oli raikasta, kylmää, ihanaa vettä!
Siitä hetkestä Hedin sanoo muistavansa, miltä vesi maistuu. Hän joi ja joi, ja sitä myöten alkoi veri suonissa virrata nopeammin, kädet käydä täyteläämmiksi, iho kostua ja norjistua ja otsa hiestyä. Ei koskaan ollut elämä hänestä tuntunut suloisemmalta. Hänestä tuntui, kuin olisi näkymätön käsi häntä ohjannut tähän allikkoon, sillä yhtenäistä virtausta ei Khotan-darjan uomassa tähän aikaan vuodesta ollut, siellä täällä vain pitkäin matkain päässä viime vuodesta säilyneitä allikotta. Pitkät matkat olisi tästä täytynyt kulkea kumpaankin suuntaan, ennenkuin olisi toisen allikon tavannut.
Levättyään ja virkistyttyään hän riisui pitkävartiset saappaansa jalastaan, täytti ne vedellä ja lapion varsi korentona lähti sukkasillaan tallustelemaan Kasimin luo. Mutta Kasimia oli sangen vaikea löytää. Hän sytytti metsään suuren tulen, huuteli, mutta ei kuullut vastausta. Vasta aamun tullen jälkensä tavattuaan hän löysi Kasimin, joka yhä makasi samassa asemassa, kähisten vain: »Minä kuolen!»
Kuultuaan saappaasta loisketta hän hätkähti, mörähti ja saappaan huulilleen saatuaan joi sen tyhjäksi yhdellä henkäyksellä ja paikalla sitten toisenkin. Ja Kasimissa tapahtui sama ihmeellinen muutos kuin Hedinissäkin. Hän oli kuitenkin niin heikko, ettei voinut tätä seurata allikolle, jonka vuoksi Hedin jätti hänet hiljalleen perässä tulemaan. Itse hän riensi edellä allikolle, joi, ui ja odotti tuntikauden ja kun Kasimia ei kuulunut, lähti hän nopeaan kulkemaan etelää kohti tavatakseen ihmisiä, ruokaa saadakseen ja Islam Bajn apuun päästäkseen. Kasimin hän otaksui tulevan vähitellen omin päin toimeen. Kauan sai hän kuitenkin etsiä, jonkun pienen allikon löytäessään joi ja joi, nukkui sitten rupeaman oikein sikeästi, tunsi herätessään nälän käyvän kahta vaativammaksi janon sammuttua, nieleskeli allikoista sammakonpoikasia, jotka olivat sangen karvaan makuisia. Ankara musta buraani alkoi raivota, täyttäen hänen mielensä synkillä ajatuksilla. Se tietysti hävittäisi kaikki jäljet, niin ettei Islam Baj näkisi perässä tulla, sen enempää kuin hänkään palata apuun ja tavaroitaan pelastamaan.
Seutu näytti ihmistyhjältä. Vettä kuitenkin oli joen uomassa siellä täällä edelleenkin. Leikaten ruokoja ja heiniä silpuksi ja siihen vettä sekoittaen matkustaja rakensi itselleen aamiaisen. Toisin paikoin dyynit vasemmalla rannalla ulottuivat aivan joen uomaan saakka. Eräässä paikassa Hedin löysi vanhan lammasnavetan, toisessa vereksiä ihmisjälkiä. Näytti siis kuitenkin siltä, kuin seudussa olisi ihmisiä. Toukok. 8:ntena iltahämärässä hän oli kuulevinaan omituista ääntä — äänen selvemmin toistuessa hän tunsi sen lehmän ammumiseksi. Hurjan toivon valtaamana hän lähti juoksemaan ääntä kohden, tunkien läpi okapensaiden, hyppien yli kaatuneiden puiden, syöksyen puhki kamishiruohikoiden, ja kuta kauemmaksi hän riensi, sitä selvemmin alkoi kuulua puhetta ja lampaiden määkinää, kunnes hän metsäaukiolla näki paimenen, joka sauva kädessä kaitsi karjaansa. Paimen tietysti hämmästyi suuresti, kun repaleinen outo mies, siniset silmälasit päässään, äkkiä hyökkäsi metsästä. Hetken tuijotettuaan hän pakeni, palatakseen kuitenkin vähän ajan kuluttua takaisin vanhemman miehen keralla, jonka kanssa syntyi keskustelu. Hedin kertoi seikkailunsa ja kuultuaan, ettei hän ollut syönyt kahdeksaan päivään, he veivät hänet pieneen risumajaan, jossa hän sai maissileipää ja lampaanmaitoa.