Jälleen Pamirissa.
Keskellä Pamiria hän nyt tapasi venäläis-englantilaisen rajakomissionin, joka pitkällisten töitten jälkeen oli saanut rajan määritellyksi. Hedinin tullessa oli juuri saatu hallitusten vahvistus uudelle rajalle, ja tapausta vietettiin molempain saattojoukkojen välillä toimeenpannuilla kisoilla ja kilpailuilla ja loistavilla pidoilla, joissa kalleimmat viinit täällä maailman katolla juoksivat virtanaan. Matkustajamme, jolla jo silloin oli kuulu nimi, kutsuttiin näihin pitoihin ja sai unohtumattomat muistot seurustelustaan niiden etevien miesten kanssa, joiden työn onnellista päättymistä juhlittiin. Venäjän ja Englannin välinen pitkällinen ja vaarallinen rajariita oli näin saatu onnelliseen päätökseen.
Hedin jatkoi sitten matkaansa Pamirin kaakkoiseen osaan, jylhään
Tagdumbash-Pamiriin, jossa Jarkent-darjan lähteet ovat.
Kuljettuaan noin 5,000 metrin korkuisen Kandahar-solan poikki hän yhdytti Jarkent-darjan ja kulki sen vartta takaisin lakeudelle ja lakeuden reunaa Kashgariin, jossa häntä odottivat tilatut tavarat ja — toista kuukautta kestävä kuume.
Jarkent.
Jouluk. 14:ntenä 1895 Hedin lähti Kashgarista uudelle matkalle, ei enää sinne palatakseen tällä rupeamalla. Lähimpänä päämääränä oli nyt Khotanin vanha tärkeä keidasseutu. Viikon kuljettuaan karavaani saapui Jarkentiin, Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin. Kiinalainen ja muhamettilainen kaupunki ovat siellä noin kilometrin matkan päässä toisistaan ja niitä yhdistää yhtämittainen puukatollinen basaari, jossa vielä myöhään illalla öljylamppujen valossa vallitsi vilkasta hyörinää. Se oli yhtenä ainoana päättömänä tunnelina, jonka kahden puolen oli myymälöitä ja puoteja, ja tungoksesta, melusta ja kirkunasta ja kameelikaravaaneista saattoi huomata, että todella oli tullut suurkaupunkiin. Läheisine kylineen Jarkentissa on kaiken kaikkiaan noin 150,000 asukasta. Kiinalainen hallitusmies, ambani, otti Hedinin sangen kohteliaasti vastaan, lähetti hänelle tavanmukaiset lahjat, näytti kaupungin nähtävyydet, etenkin muhammettilaiset moskeijat ja pyhimyshaudat, jotka kuuluvat «Itä-Turkestanin maisemain luonnepiirteihin. Kaupunki on ympäröity savimuureilla. Talot ovat sangen hatarat, kadut mutkaisia, kaupungin ulkopuolella katse katoaa vainioihin, notkoihin, kastelukanaviin, ja luoteessa Jarkent-darja kiemurtelee erämaahan kohti etäistä päämääräänsä, Lop-noria.
Kaupunki saa kanavia pitkin Jarkent-darjasta juomavetensä, joka kaupungissa kootaan allikoihin. Kun näitä allikoita ei mitenkään suojella likaantumiselta, ovat ne mitä saastaisimpia taudinpesiä. Niistä Jarkentin asukkaat muun muassa saanevat ilkeän kaulakasvannaisen, joka on tämän keitaan erikoisuus.
Jarkent-darjalta matka kävi taajaan asuttujen keitaitten kautta. Kargalikin tuolla puolella oli tie autioilla aavikoilla merkitty viitoilla, joita oli aina 80—90 metrin päässä, koska hiekkaburaanit tuon tuostakin hautasivat sen alleen. Varsinaiseen hietaerämaahan oli puolentoista päivän matka. Talvet ovat näillä seuduin, mannerilmaston sydämessä, sangen ankarat, kesät helteisen kuumuus. Maaliskuun lopulla alkavat buraanit raivota ja niiden valtakausi kestää kesän loppuun saakka. Keskimäärin lasketaan viisitoista buraania vuotta kohti. Ne melkein aina alkavat iltapäivällä ja kestävät tunnin verran. Ne ovat suunnattoman rajut ja kiitävät vastustamattomalla voimalla tasankojen poikki, vieden usein lampaita mukanaan tai erottaen ne muusta karjasta. Vanhan tavan mukaan paimen ei ole velvollinen korvaamaan omistajalle niitä lampaita, jotka hän menettää buraanissa.
Koko tie on mitattu »potaihin», joiden pituus oli noin 3 1/2—3 3/7 kilometriä. Joka »potai» oli merkitty 6—7 metrin korkuisella savipyramidilla. Missä vuoristosta laski lakeudelle joki, siinä oli keidas kylineen, mutta näiden välimatkat enimmäkseen olivat kuivaa aroa. Toisinaan ovat hiekkanietokset niin lähellä, että ne selvään näkyvät, kylässä kohoaa maailman mahtavin vuoristomuuri, Kuenlun, joka kuitenkin näkyy vain selvällä säällä. Lämpöisenä vuodenaikana sitä ei hiekkaburaanien vuoksi näy ensinkään, eikä sen vuoksi ole ihmettelemistä, ettei Marco Polo sitä mainitse, vaikka hän matkusti juuri tätä samaa tietä.
Eräällä autiolla taipaleella, jolla oli kuljettava melko korkeitten dyynien poikki, oli erään pyhimyksen hauta, jonka omituisuutena olivat tuhannet aljot kyyhkyset. Matkustajain tapana oli ruokkia niitä maissilla, uhraten täten pyhimykselle, ja ne olivat niin aljoja, että istuivat Hedinin lakille ja olkapäille ja söivät maljasta, jolla hän heitteli jyväsiä, vieläpä nokkivat itse säkistäkin, tuntematta minkäänlaista pelkoa.