Mainitulta vuodelta. 632 on sekin kiinalainen tieto,'että Khotanin asukkailla oli aikakirjat ja että he olivat Intiasta lainanneet kirjoitustaidon, lakinsa ja kirjallisuutensa. Löydetyt käsikirjoitukset ovat tämän täysin todistaneet. Kiinalainen matkustaja kertoo, että Khotanin itä-puolella oli ennen ollut Tu-ho-lo niminen vanha kuningaskunta, joka kuitenkin aikoja sitten oli jo muuttunut erämaaksi. Kaikki sen kaupungit olivat raunioina ja kasvien peittämät. Tu-lo-ho on Hedinin tutkimusten mukaan sama nimi kuin Tuhkari, kiinalaiseen tapaan vaan väärennetty. Tuhkari-niminen kansa taas asui ennen vuotta 157 e.Kr. Bulungir-golin seuduilla, muuttaen sitten kokonaan pois Länsi-Turkestaniin, jossa nimi Tokharistan sitä vielä muistuttaa. Tu-lo-ho niinikään on epäilemättä sama sana kuin Takla, jonka vuoksi Hedinin löytämät rauniokaupungit, joita samoin kuin koko erämaatakin, väestön kesken kutsutaan Takla-makaniksi, epäilemättä ovat kuuluneet samaan vanhaan Tu-ho-lon valtakuntaan. Ja Khotanin läheisyydessä on Tokhlan pieni kylä, jonne noiden muinaisten kaupunkien asukkaat lähtivät hiekan päälle tunkiessa, säilyttänyt tämän vanhan kansan nimen.

Muhamettilaiset Khotanin valloittaessaan hävittivät sen vanhat suuret buddhalaiset temppelit, jonka vuoksi kaupungissa ei nykyjään ole minkäänlaisia rakennus-muistomerkkejä.

Tammik. 14:ntenä 1896 Hedin lähti Khotanista etsimään tuhkarien vanhoja kaupunkeja. Suurimman osan tavaroitaan hän jätti Khotaniin. Suunnitellusta pienestä erämaanretkestä tulikin sitten paljon pidempi kuin hän oli aikonutkaan.

Neljä päivää kuljettuaan autioita maita ja hajallisten metsiköitten kautta Hedin saapui Islam-abadiin, jossa viimeiset ihmisasunnot olivat, ja meni jäätä pitkin joen poikki. Päivän levättyään hän kääntyi suoraan itää kohti hietaerämaahan, joka ei tällä kohtaa ollut puoltakaan niin leveä kuin se, jonka poikki hän edellisenä kesänä oli kulkenut, jota paitsi se ei ollut likimainkaan niin vaarallinen. Vakuutettiin, että kaikkialla oli mahdollista saada kaivamalla vettä, jota paitsi tamariskeja ja poppeleita kasvoi siellä täällä. Viimeisestä kylästä otettiin kaksi, opasta jotka monta kertaa olivat käyneet hiekan peittämässä kaupungissa aarteita kaivamassa.

Hietaerämaan rauniokaupunki.

Dyynit olivat kahtena ensimmäisenä päivänä vähäpätöiset, kohoten kuitenkin kolmantena päivänä metrin ja seuraavina 5—10 metrin ja seuraavana 12—15 korkuisiksi. Vettä saatiin kuitenkin kaikkialta kaivamalla paria metriä syvät kaivot. Tammikuun 23:ntena retkikunta saapui syvänteeseen, jossa oli paljon kuivunutta metsää, matalia pökköjä ja kantoja, jotka olivat harmaita ja hauraita kuin lasi, kuivuuden käpristämiä oksia ja auringon haalistamia juuria. Metsä oli kasvanut pohjois-eteläsuunnassa olevassa syvänteessä, joka ilmeisestikin oli Kerija-darjan vanha uoma. Pari elävääkin poppelia oli vielä jäljellä, katoavan sukupolven viimeinen jälkijoukko. Tähän metsään leiriydyttiin ja viritettiin loimuavat tulet — oli 15—20 asteen pakkanen — ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät rauniokaupunkiin. Kauan sitä ei tarvinnutkaan etsiä, se oli aivan läheisyydessä.

Nämä rauniot kokonaan poikkesivat kaikesta, mitä Hedin oli ennen nähnyt Itä-Turkestanissa. Talot eivät olleet savesta, vaan kaikki poppelinrungoista rakennetut. Huoneenpohjat näkyivät selvään, mutta rakennuksista ei ollut muuta jäljellä kuin ylöspäin ohenevia, tuulen ja hiekan syövyttämiä patsaita, jotka olivat niin hauraat, että murenivat kappaleiksi, kun niitä terävään iski. Näitä taloja oli näkyvissä sadoittain, vaikka dyynit ovatkin kaupungin enimmäkseen alleen haudanneet. Niiden esille kaivaminen oli sangen vaikeata työtä hiekan juoksevuuden vuoksi. Eräässä talossa oli patsaitten välissä vielä paikoillaan vähän seinääkin, joka oli tehty savella silatusta kamishista. Seinä oli kahden puolen valkaistu ja sille oli sangen taidokkaasti maalattu värillisiä kuvia, kuten rukoilevia polvistuvia naisia, joilla oli kasvoissaan selvään hindulaisia tunnuspiirteitä, etenkin silmäkulmat ja nenänjuuren päällinen merkki. Muitten kuvien kesken herättivät huomiota etenkin mustapartaiset miehet, joiden puku oli ilmeisesti aarialainen, samanlainen kuin nykyisten persialaisten. Vielä oli kuvattu koiria, hevosia ja aalloilla soutavia laivoja, jotka täällä hieta-aavikon keskellä tuntuivat kylläkin oudoilta. Kaikenlaisia koristeita on runsaasti, samoin lootoskukkia, buddhalaisten pyhää symbolia. Saattajat arvelivat, että talo oli ollut buddhalainen temppeli. Seiniä esiin kaivettaessa löytyi kappale paperia, jossa oli tuntematonta kirjoitusta. Muitakin esineitä kaivaus paljasti hiekan peitosta, mutta vasta myöhempien tutkijain oli suotu suuremmilla voimilla penkoa tätä vanhaa rauniokaupunkia ja saattaa päivänvaloon sen entisyyden pääpiirteet. Näkemästään Hedin kuitenkin saattoi päättää, että kaupunki aikanaan oli ollut Kerijan rannalla ja että vettä oli lukuisissa jokiloissa virrannut sen talojen ja temppelien ohi. Ympäristössä kasvoi silloin reheviä metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjankin laaksossa, ja asukkaat istuskelivat kesäkuumalla aprikoosipuitten taajain latvusten varjossa. Vedellä oli ollut niin paljon voimaa, että se saattoi pyöritellä myllynkiviäkin. Silkki- ja puutarhaviljelys kukoistivat, teollisuus oli ollut vireä, ja kansa, joka tässä asui, oli osannut koristaa kotinsa aistikkaasti ja taiteellisesti. Tämä oli se rauniokaupunki, jota oppaat sanoivat Takla-Makaniksi. Kaikesta päättäen se oli buddhalainen ja siis vanhempi 700-lukua, jolloin muhamettilaisuus Itä-Turkestanin valloitti. Dyynien vaelluksista Hedin päätti, että kaupunki oli ainakin 1,500 vuotta vanha. Asukkaat lienevät olleet aarialaista rotua.

Kerija-darja.

Takla-Makanista Hedin tammik. 25:ntenä jälleen lähti itää kohti samoamaan, tavaten matkalla jopa 25 metrin korkuisia hiekkanietoksia. Vettä kuitenkin saatiin kaivamalla. Parin päivän vaelluksen jälkeen retkikunta saapui Kerija-darjan rannalle. Joki, joka oli paksussa jäässä, oli tällä kohdalla 32 metrin levyinen, rannoillaan rehevät metsät. Ei ainoakaan eurooppalainen ollut siihen saakka käynyt sen laaksossa Kerijan kaupunkia pohjoisempana, jonka vuoksi sen juoksu oli tuiki tuntematon. Ihmisten ja karjain jälkiä näkyi kaikkialla, mutta vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin joku paimen; kaikki olivat kauhistuneina rientäneet pakoon muukalaisten tullessa. He paimentelivat täällä Kerijan pohattain lammaslaumoja, kuten etelämpänäkin asustavat paimenet. »Kerija-darjan metsissä elää kaupungin alapuolella täten puolentoista sataa ihmistä, jotka etäällä kaikesta seurasta ja kaikista valtateistä muodostavat kokonaan oman maailmansa, kaiken esivallan holhouksesta vapaina, ympärillään hietameren kuolonhiljaisuus.» Näillä paimenilla, joiden ei tarvinnut pelätä matkustajain ja kiinalaisten väkivaltaa, oli perhe mukanaan. Joestaan nämä paimenet kertoivat, että se Kerijan alapuolella kokonaan katoaa, sen vesi kun käytetään niin tyystin maankasteluun, mutta yhä alempana joki muodostuu runsaista lähteistä uudelleen. Siinä syy, miksi se oli aikaisemmilta matkustajilta jäänyt huomaamatta. Kesällä, lumen sulaessa Tibetin vuorilla, on uomassa kuitenkin yhtämittainen virta. Pari kuukautta on uoma kauttaaltaan niin kuiva, että paimenten täytyy kaivamalla etsiä karjoilleen vettä. Kerija-darjakin pyrki milloin mistäkin kohdasta siirtämään uomansa itää kohti.

Hedinin aikomus oli ollut palata täältä takaisin Khotaniin, mutta matkan näin hyvin onnistuessa hän suuresti laajensi suunnitelmaansa, päättäen ensinnäkin kulkea Kerija-darjan vartta Tarimiin saakka. Paimenten opastamana retkikunta samosi pohjoista kohti jokivarren taajain aarniometsäin kautta. Heidän osoitustensa mukaan Hedin vasemmalta puolelta erämaan keskeltä löysi toisenkin vanhan rauniokaupungin, samanlaisen kuin ensimmäinenkin. Mitään mainittavia muinaisesineitä ei sieltä kuitenkaan löytynyt.