Hedinin onnistui kuitenkin tehdä muutamien tanguuttiperheitten tuttavuutta ja käydä heidän telteissään. Tanguutit ovat oikeita tibetiläisiä ja heidän kielensä poikkeaa kokonaan mongolien puheenparresta. Puvut ovat samanlaiset, mutta teltat ovat tanguuteilla erilaiset, typistettyä pyramidia muistuttavat. Elämänlaatu muutoin oli jotenkin samanlainen. Lopulta tanguutit tulivat karavaanin leirissäkin käymään; punaisine ja sinisine vaatteineen, pipolakkineen ja suorine miekkoineen he tekivät hyvinkin sotaisen vaikutuksen. Toisin paikoin näkyi kymmeniä telttoja ja leiritulia, tuli vastaan melkoisia karavaanejakin, mutta retkikunta sai kulkea rauhassa. Mongolit, joiden pyhiinvaellusretkillään Lhasaan täytyy kulkea tanguuttien maan läpi, matkustavat silloin hyvin suurissa ja hyvin varustetuissa karavaaneissa voidakseen torjua rosvojen hyökkäykset.
Marrask. 9:ntenä tuli Kuku-norin rannaton ulappa näkyviin. Se lainehti vielä sulana: vesi ei ollut likimainkaan niin suolaista kuin useimpain muitten suolajärvien. Suolaista se kuitenkin on, järveltä kun puuttuu laskuväylä. Järven synnystä kertoi seudun mongolilainen opas seuraavan tarun: Ennen vanhaan oli suuri laama sille kohdalle kaivanut maahan suuren kuopan. Sitten hän oli ottanut jostain kasvista valkoisen ja mustan juuren, pitänyt niitä kuopan päällä ja leikannut mustan kahtia. Puoliskoista oli silloin virrannut niin paljon vettä, että kuoppa oli täyttynyt. Jos hän sitä vastoin olisi leikannut halki valkoisen juuren, olisi kuoppa juossut maitoa täyteen. Sitä, että se täyttyi vedestä, pidettiin sanomattomana onnena, sillä muutoinhan seudun väestö olisi menettänyt rakkaimman toimensa, karjainsa hoidon. Sitten laama oli noussut läheiselle korkealle vuorelle, ottanut siitä valtavan paaden ja nakannut sen järven keskelle saareksi.
Kuku-norin rannalla oli paljon tanguuttien telttoja ja niiden asukkaat tulivat käymään retkikunnan leirissä, paljastetut miekat kupeillaan. Retkikunnan mongolilaiselta oppaalta, joka samalla oli tulkki, heidän oli tapana kysyä, oliko tavara-arkuissa sotamiehiä, ja tulkki vakavasti sanoi, että isommissa arkuissa oli kaksi, pienemmissä yksi sotamies ja sitä paitsi kiväärejä. Kamiinaa kummallisine savutorvineen he luulivat kanuunaksi. Heidän kysymykseensä, miksi siihen iltasin tehtiin valkea, tulkki vastasi, että se siten tehtiin valmiiksi tappeluun. Paikalla vaaran uhatessa paiskattiin torveen ruutia ja luoteja, jonka jälkeen siitä lähti murhaava tuli.
Tanguutit möivät retkikunnalle maitoa ja jonkun hevosen ja lampaankin. Kuku-norin he sanoivat olevan jäässä kolme kuukautta, mutta jääpeite oli vahvuudestaan huolimatta niin petollista, että se tuulilla aukesi täyteen railoja. Railojen vuoksi eivät pyhiinvaeltajat saarella olevassa temppelissä käydessään voineet ratsastaa sen poikki, vaan heidän täytyi kulkea jalan, vetäen kelkalla kolmen päivän eväät. Kelkat tehdään niistä molemmista sälöistä, jotka muodostavat kuormasatulan rungon. Veden korkeus vaihteli suuresti eri vuosina. Kun vesi oli korkealla, merkitsi se hyvää vuotta, kun matalalla, huonoa.
Kuku-norin tuolla puolen retkikunta lähestyi Tenkaria, ensimmäistä varsinaista kaupunkia, ja yhä suurempia karavaaneja tuli Vastaan, jopa muuan, jossa oli 300 ratsastajaa, kaikki miekoilla ja pyssyillä asestettuja. Kuormaa, jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita, saappaita y.m. kantoi ainakin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Juhdat kulkivat taajoissa joukoissa ja kohottivat ilmaan sankkoja pölypilviä. Se oli mitä vilkkain ja värikkäin näky. Karavaani tekee hyvin lyhyitä päivämatkoja ja matka edistyy hitaasti. Moinen armeija tietysti syö puhtaaksi kaikki laitumet matkansa varrella. Ratsumiehet eivät kulje nopeampaan kuin kameelitkaan. Aseelliset ovat jaetut tasan pitkän karavaanin eri ryhmäin sivustoille. Kymmenkertaisissa riveissä joukko matkasi eteenpäin, ettei hyökkäyksen sattuessa olisi kovin hajallaan. Maa tärisi niin monen juhdan polkiessa sitä kavioillaan. Mongolit sälyttävät hevostensa selkään hyvin pienet kuormat, ehkä kolmannen osan siitä, mitä tutkimusmatkustajamme. Mutta senpä vuoksi heidän hevosensa eivät rasitu vähääkään, vaikka matkan teko tapahtuukin niin korkealla merenpinnasta.
Tenkarissa, johon Hedin saapui marrask. 15:ntenä, hän tapasi hollantilaisen lähetyssaarnaajan amerikkalaisen vaimon, joka toimi siellä lääkärinä: mies sattui olemaan Pekingissä, jonne hän oli lähtenyt kuukausi takaperin eteläisempää reittiä Tibetin läpi matkustaneen kapteeni Wellbyn kanssa. Muutaman päivän kuluttua Hedin matkaa jatkaessaan poikkesi Lusarin kylään, joka on kuulu Kum-bumin eli »kymmenentuhannen kuvan»temppelistä. Siningfussa, jossa englantilaiset lähetyssaarnaajat tarjosivat väsyneelle matkustajalle viihdykkään kodin, Hedin muodosti itselleen uuden, Kiinassa matkustukseen soveliaan karavaanin, lähettäen sieltä kaikki palvelijansa, Islam Bajta lukuunottamatta, karavaanitietä takaisin Itä-Turkestaniin. Itse hän matkusti alussa rattailla, sitten kameeleilla Alashan- ja Ordos-erämaiden poikki, joissa talvisydämen pakkaset ja rajut lumimyrskyt olivat tuhota matkustajan ja hänen saattajansa, sekä lopulta taas rattailla, kunnes saapui Pekingiin.
Kiinan pääkaupungista Hedin Gobin erämaan poikki matkusti Siperiaan ja sieltä vihdoin kotimaahansa.
Tärkeimmät matkan saavutuksista olivat epäilemättä Tarimin erämaan tutkimukset ja rauniokaupunkien löytö ynnä lisävalaistus Lop-norin asiaan. Paitsi tarkkaa ja laajaa retkikarttaa ja korkeushavainnoita, Hedin omisti huomionsa etenkin vesistöseikoille, kooten kaikkialla havainneita jokien vesimääristä ja syvyyssuhteista samoin kuin järvienkin syvyydestä, missä se oli mahdollista. Matka päättyi toukokuussa 1897.
Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899-1902.
Jo kesällä 1899 Sven Hedin lähti uudelle retkelle samoihin seutuihin, joita hän edellisellä oli tutkinut. Tällä kertaa hänen tarkoituksensa oli etenkin tutkia Tarim ja Lop-nor sekä tunkeutua kauemmaksi Tibetiin.