Lauttamatka Tarimilla.
Elokuun puolivälissä tapaamme hänet Kashgarissa, jossa hän varusti karavaanin ja lähetti sen maitse Lop-norille. Itse hän Lajlikissa, Jarkent-darjan rannalla, osti lautan, laskeakseen sillä Tarimin ja kartoittaakseen sen Lop-noriin saakka. Lautalleen hän pystytti telttansa ja »mustan kammion» valokuvain valmistamista varten, ja itse piirustuslautoineen, kompasseineen ja koneineen katoksen alla istuen ja virtaa kartoittaen, sitä myöten kuin lautta lipui eteenpäin, antoi Lajlikissa palkattujen jokimiesten hoitaa purjehdusta. Pienempi lautta seurasi mukana ja sillä kuljetettiin ruokavaroja ja ylläpidettiin yhteyttä rantain kanssa. Sitä paitsi oli mukana Englannista tuotu purjeellinen kangasvene.
Dastarkhaneja Tarimilla.
Matka oli erinomaisen hupaisa ja mukava, vaikka hidas joen ainaisen mutkailun vuoksi. Vain parissa paikassa oli vähän kosken tapaista. Rannat olivat missä poppelimetsiköitä, osaksi oikeita aarniometsiä, missä aroa; jossain paikassa lähestyivät vuoretkin joen rantoja. Asukkaat olivat yksinomaan paimenia, mutta jonkun matkan päässä oli vasemmalla rannalla kyliäkin. Kiinalaisten viranomaisten ja Venäjän ylikonsulin vielä mahtavamman suosituksen johdosta oli vastaanotto väestön puolelta mitä parasta; sitä paitsi oli Hedin jo laajalti tunnettukin. Kun läheisten kyläin päälliköt saivat kuulla lautan kulkevan sivu, varustivat he johonkin niemen nokkaan pidot, »dastarkhanin», jota oli poikettava syömässä. Vasta siitä kohdasta, missä vetevä Aksu-darja laskee jokeen, sanotaan sitä Tarimiksi: siihen saakka sitä mainitaan Jarkent-darjan nimellä.
»Emme olleet pitkällekään ennättäneet» (yhtymäkohdasta), kirjoittaa Hedin, »ennenkuin rannalle ilmestyi ratsumies. Paikalla meidät huomattuaan hän kuitenkin katosi pensaihin ja älysimme silloin, että se oli tiedustelija. Ja vähän ajan kuluttua tosiaan karautti rannalle iso parvi ratsumiehiä; he laskeutuivat alas hevosen selästä, levittivät maahan mattoja ja tarjosivat dastarkhaniksi rypäleitä, meluuneja ja leipää. Se oli Jangi-Avvatin »joll-beki» eli tiepäällikkö, joka oli lähetetty tänne tervehtimään meitä. Vähän aikaa viivähdettyämme jatkoimme matkaa, päällikkö vieraana lautallamme, joukon seuratessa ratsastaen rantaa pitkin. Vähän ajan kuluttua ilmestyi vielä toinenkin ratsumiesjoukko, kaikki värikkäihin halaatteihin puettuina ja joukossa pari erikoisen hienon näköistä miestä. Nytkin meidän täytyi pysähtyä ja vastaanottaa uusi dastarkhan. Tämä oli andistanilaisten kauppiaitten etevin »baji» Avvatista; hänetkin otettiin lautalle ja hänen ratsumiehensä ratsastivat oikeata rantaa pitkin. Meillä oli siis nyt saattojoukko kummallakin rannalla, ja lautalla Islam Baj sai hoitaa isännyyttä ja tarjota teetä peräkannen hiillostulen ympärillä. Vielä kappaleen matkaa alempana meitä odotti niemen nenässä kolmisenkymmentä ratsumiestä ja niemi oli aivan täynnään hedelmiä, leipää, munia ja kokonaisia teurastettuja lampaita. Tässä Avvatin beki itse korkeassa persoonassaan tahtoi esittää tervehdyksensä. Hänkin liittyi muihin peräkannen vieraihin ja lautallamme oli nyt väkeä enemmän kuni koskaan ennen. Rannoilla kulki kerallamme parvittain ratsumiehiä. Juhlallisempaa ja komeampaa saattoa eivät Jarkent-darjan sekaiset aallot olleet vielä milloinkaan nähneet. Mukana oli kahdeksan ratsastavaa haukkametsästäjää, kahdella heistä oli kotkat, muilla jalohaukat, hurjat silmät hilkkain peitossa. Ne kuuluvat paraatitilaisuuksissa yleiseen komeuteen. Myöhemmin petolinnut päivän kuluessa hoitajiensa johdolla näyttivät taitoaan, jonka saaliiksi tuli neljä jänistä ja yksi kauris; nämä kaikki annettiin minulle.»
Enimmäkseen kulki matka kuitenkin läpi autioiden maisemien. Lokakuun viimeisenä päivänä lautta saapui Aksu-darjan suulle ja vesimäärä lisääntyi tässä monenkertaiseksi, joki ei enää mutkaillut niin paljon kuin ylempänä, matka luisti nopeammin. Vilu alkoi kuitenkin jo vaivata; sitä miehet torjuivat kisoilla, milloin oli joutoa. »Illan leiripaikassa Leshlikissä lauttamiehet esittivät muitten ratoksi hullunkurisen näytelmän. Kaksi miestä ottaa kumpikin toverin selkäänsä ja tämän kädet ja jalat sidotaan. Kantajilla on keppi kädessä ja sillä he lyövät voimansa takaa. Iskut sattuivat viattomiin mallassäkkeihin, jotka joutuivat vihan vimmoihin ja syytivät toisiaan vastaan sadatuksia. Kun toinen kantaja on saanut lyödyksi vastustajan mallassäkkiä, koettaa vastustaja kostaa siten, että lyö kantajan mallassäkkiä, niin että keppi vinkuu. Uhri yllyttää silloin kantajaansa kostamaan ja tämä sivaltaa — ei lyöjää, vaan hänen kiinni sidottua ratsastajaansa. Tässä hoitivat Palta ja Nasim keppejä, Kasim ja Alim saivat selkäänsä. Palta ja Nasim nauroivat niin että kyyneleet tippuivat, Kasim ja Alim taas kiukusta kiljuivat ja katsojat olivat läkähtyä nauruun. Saadakseen kostaa ehdottivat Kasim ja Alim, että he saisivat vähän aikaa olla kantajina, mutta siihen eivät nuo molemmat toiset ensinkään suostuneet; he olivat lyöneet siksi nasevasti ja nyt heillä oli huono omatunto.»
Tarimin kartoitus.
Pitkin matkaa Hedin palkkasi rannoilta maanasukkaita nimittelemään hänen karttaansa kaikki paikat, niin pitkältä kuin heidän tietonsa ulottui. Virtaus kävi keskijuoksulla paljon nopeammaksi, samalla kuin väyläkin oikeni. Tarimkin pyrkii ilmeisesti siirtämään uomaansa oikealle, kappale kappaleelta. Nämä uudet uomat huomaa paikalla siitä, ettei niiden varrella vielä ole poppelimetsiä — vanhan uoman varteen jääneet poppelimetsät taas vähitellen kuivuvat. Varsinkin siellä, missä erämaa lähestyy jokea, sortuvat äyräät siihen helposti. Hietaerämaan läpi kulkiessaan Tarim sai nimekseen Jumalak-darja. Erämaamatkalla ne paimenet, joita silloin tällöin nähtiin, paikalla juoksivat pakoon lautat nähdessään, mutta silloin tällöin saatiin joku kiinni.
Tarimin tiikeri.
Tiikeri oli näillä seuduin sangen yleinen, kertoivat paikkakuntalaiset. »Ostin aika suuren ja kauniin nahan, jonka pitäjä pari viikkoa takaperin oli ammuttu. Edellisinäkin vuosina oli Dung-Kotanin luona ammuttu tiikereitä. Tekee mieli ihmetellä, kuinka nämä yksinkertaiset erämaan ihmiset alkuperäisillä, suusta ladattavilla kivääreillään todella kykenevät tekemään lopun tiikerin kaltaisesta eläimestä. Ilman viekkautta se ei onnistuisikaan. Ilman sitä tiikeri veisi heistä voiton. Tiikeri ryöstää hevosen, lehmän, tai lampaan ja raahaa saaliinsa ruovostoon. Siellä se syö minkä jaksaa ja loput jättää toiseksi kerraksi; poistuessaan se kulkee jotain paimenpolkua. Siitä syystä sitä sanotaan »Jollbarsiksi», s.o. polkutiikeriksi. Jäljistä nähdään, mihin suuntaan se on mennyt ja miltä suunnalta sitä voidaan odottaa, ja haaskan jätteistä voidaan arvata sen tulevan takaisin, kun alkaa nälkiintyä. Polulle asetetaan silloin raudat, jotka peitetään tarkkaan oksilla, risuilla ja lehdillä, ja alle kaivetaan puolta metriä syvä kuoppa. Tiikeri tarttuu rautoihin, jos sillä on huono onni, ja jää kiinni. Raudat ovat niin raskaat, että otus töin tuskin voi poistuessaan niitä mukanaan raahata. Mutta irroittaa se ei voi niitä millään, sangat ovat siksi jämeät ja niissä on terävät hampaat. Jäljet ovat hyvin selvät ja helpot seurata, mutta metsästäjät antavat pedon kulkea ainakin viikon, ennenkuin uskaltavat lähestyä. Tiikeri kun ei nyt voi vapaasti liikkua, ei se voi hankkia ravintoa, vaan nälkiintyy ja uupuu. Lopulta miehet uskaltavat lähestyä, ladatuin pyssyin ja hevosella ratsastaen, ja tavallisesti ampuvat satulasta ollakseen paremmassa turvassa, jos tiikeri viimeiset voimansa ponnistaen uskaltaisi heidän kimppuunsa hyökätä. Se tiikeri, jonka nahan ostin, oli ollut aivan viimeisillään, kun miehet lähestyivät sitä 40 metrin päähän, ja heti ensi luodin jälkeen, joka oli sattunut vasempaan silmään, se oli kääntynyt kyljelleen. Mutta siihen määrään he sitä pelkäsivät, etteivät nytkään lähteneet hevosenselästä, vaan vielä ampuivat siihen viisi luotia, ennenkuin uskalsivat lähestyä. Helppo on arvata heidän mielihyvänsä, kun näin saivat kaadetuksi karjainsa pahimman vihollisen.» Hedin miehineen ei tosin nähnyt tiikeriä — eikä edes etsinyt sitä, hän kun ei vähääkään ollut metsästäjä, — mutta jälkiä kyllä nähtiin. Kauempana Lopin puolessa tiikeri on yhä yleisempi.