Tjertjen-darja muuttelee uomaansa, kuten Tarimin syvänteen muutkin joet, ja osittain näitä vanhoja uomia, osittain joen vartta Hedin matkasi. Tjertjen-darja laskee Kara-Buruniin, samoin kuin Tarimkin, muodostaen hyvin laajan suistamon, joessa kun talven aikana on paljon vettä ja seutu on aivan lakeata. Pohjoista kohti tästä kulkee Eltek-Tarim, pääjoen vanha uoma, joka kolmisenkymmentä vuotta on ollut kuivilla, vaikka siinä ennen on virrannut yhtä paljon vettä kuin nykyisessäkin pääuomassa. Tätä kuivaa uomaa vastavirtaan matkustaen Hedin saapui ensin itse Tarimille ja sitten talvikortteeriinsa.
Sinne oli tullut kaksi burjaattilaista, buddhanuskoista Siperian kasakkaa, jotka Venäjän keisari oli antanut Hedinille saattajiksi; Kashgarista saakka hänellä jo oli ollut kaksi venäläistä kasakkaa, jotka muun muassa hoitivat talvikortteerissa ilmatieteelliset havainnot Hedinin retkeillessä.
Tarimin vanha uoma.
Maaliskuun ensi viikolla Hedin pienen kameelikaravaanin keralla lähti matkaan uudelle suunnalle. Tarimin vasemmalla puolella virtaavasta rinnakkaisjoesta, Kontje-darjasta, poikkeaa Jangi-köllin alapuolella suoraan itää kohti kuiva uoma, jonka eräs venäläinen matkustaja oli löytänyt, ja rahvaan käsitysten mukaan se oli itse Tarimin vanhin uoma. Hedin piti tätä hyvin luultavana ja lähti katsomaan, eikö Lop-nörin vanha syvänne löytyisikin sieltä, kuten se vanhoissa kiinalaisissa kartoissa oli merkitty. Että tuo kuivanut uoma, Kurruk-darja, todella oli vanha jokiuoma, sitä kaikki muodostukset todistivat, samoin kuin kuivuneet, lahonneet metsätkin, joita oli joka puolella. Toisin paikoin uomassa vielä kasvoi tamariskeja ja kamishiakin. Joen varressa olleita entisiä laguuneja muistuttivat suolattoman veden näkinkengät, joita oli maassa. Tämä autio erämaa, jossa kuitenkin oli siellä täällä joku lähde ja kamishilaikkoja, oli villin kameelin luvattu maa. Monta laumaa nähtiin matkalla ja joitakuita retkikunnan metsästäjät saivat ammutuksikin. Lopulta Kurruk-darjan uoma kerrassaan päättyi ja retkikunta oli tullut ilmeiselle vanhalle järvenpohjalle, jolle ei vielä ollut ennättänyt tulla lentohiekkaa eikä muodostua dyynejä. Kovin monia satoja vuosia ei se niin ollen liene ollut kuivilla.
Lop-norin vanha uoma.
Marco Polon aikana eteläistä Lop-järveä ilmeisesti ei vielä ollut olemassakaan ja siitä saa selityksensä, miksi erämaata hänelle mainittiin niin yhtämittaiseksi ja suunnattoman suureksi. Monesta kohdasta löydettiin astiankappaleita, jotka todistivat ihmisten ennen liikkuneen näillä seuduin. Siellä täällä oli suolamuodostuksia, jotka osoittivat järven vähitellen kuivuessaan käyneen yhä suolaisemmaksi. Suunnattoman ankarat myrskyt lakaisivat tähän aikaan vuodesta näitä saviaavikoita. Järven uomassa oli kuitenkin eräässä kohden hyvä keidas lähteineen ja ruohokenttineen. Kauempaa löytyi selviä rantamuodostuksia, kuten kuivunutta poppelimetsää, ja vihdoin parin melkoisen rakennuksen ja savitornin rauniot. Hedin päätteli, että siinä oli muinoisen Lop-norin pohjoisranta ja että vanha Pekingin tie oli siitä kulkenut. Taidokkaista puunveistoksista päättäen rakennukset olivat olleet tavallista tärkeämpiä, toinen ehkä temppeli.
Juomaveden vähyys esti jatkamasta näitä tutkimuksia; Hedin sen vuoksi kääntyi lounatta kohti, kulkeakseen Lop-norin vanhan uoman poikki ja päästäkseen Kara-koshunille, ennenkuin vesi kokonaan loppui. Matka piti niiden omituisien pengermien ja kourujen suuntaan, joita tuuli oli aikain kuluessa muodostanut pohjaan.
Ördek.
»Parikymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vähäpätöiseen notkelmaan, jossa vielä kasvoi pari elävää tamariskia ja josta sen vuoksi toivoimme löytyvän pohjavettä. Mutta kun kaivoa piti kaivertaman, huomattiinkin lapion unohtuneen raunioille, ja Ördek, joka oli laiminlyöntiin syypää, ehdotti paikalla, että hän lähtisi sitä noutamaan. Minua arvelutti lähettää häntä yksinään niin vaaralliselle kävelyretkelle vuodenaikaan, jolloin saattaa syntyä hiekkamyrskyjä millä hetkellä hyvänsä, mutta kun vesivarastomme oli pieni ja lapio meille saattoi käydä arvaamattoman tärkeäksi, käskin häntä lähtemään ja seuraamaan jälkiämme. Sitä ennen hänen kuitenkin piti vahvistaa itseään parin tunnin unella ja kehoitin häntä, että hän, ellei meitä enää tapaisi, kulkisi suoraan etelään, kunnes lopulta tulisi Kara-koshunin rannalle (jonne Hedin itse oli arvellut olevan viikon matkan). Itse emme voineet häntä odottaa, mutta helpottaakseni hänen tehtäväänsä annoin hänen ottaa hevosen. Syötyään perusteellisen illallisen, riissiä ja leipää, hän puolenyön aikaan palasi erämaan halki pohjoista kohti.
»Jo kahden aikaan aamulla tapahtui se mitä pelkäsin: minut herätti puolittainen koillismyrsky, jota sitten jatkui kaiken päivää, tuiskuttaen hietaa ja pölyä. Kauas ei ollut mahdollista nähdä, eivätkä jäljet voineet säilyä kauan. Toivoin kuitenkin Ördekillä olleen sen verran älyä, että hän jätti lapion oman onnensa nojaan ja paikalla kääntyi takaisin. Meille, jotka jatkoimme lounatta kohti, myrsky sitä vastoin oli tervetullut; se työnsi meitä eteenpäin, helpotti kulkua ja lievensi päiväsydämen painostavaa hellettä. Erämaa muuttui nyt yhä autiommaksi, kuollut metsäkin loppui melkein kokonaan, hiekka kävi yhtenäiseksi, vain siellä täällä siinä oli joku »bajiri», mutta dyynit olivat vain viittä metriä korkeat. Niistä näkee; että hiekka käy yhä korkeammaksi länttä ja lounatta kohti, jonne tuuli ainiaan sitä kantaa. Kuihtunut kamishi, jonka ohi silloin tällöin kuljimme, oli niinikään tuulen lamaama lounatta kohti, ikäänkuin olisi se jättiläisharjalla sitä kohti harjattu.