Ördekin löytö.
»Leirin n:o XVIII teimme muutamaan paikkaan, josta löysimme pari puun pökköä. Meidän vielä siinä hommatessamme ilmestyi oiva Ördek, mukanaan lapio ja taluttaen hevosta, joka oli samoin kuin hänkin lopen uupunut kuljettuaan kuusi penikulmaa vaikeata maata. Mutta merkillisin oli se tärkeä uutinen, joka Ördekillä oli kerrottavana, kun hän oli vähän aikaa levännyt. Hän oli myrskyssä ratsastanut harhaan, eksynyt jäljiltämme ja tavannut 'tuuran', jonka läheisyydessä oli ollut monen, runsaasti vuolluilla lankuilla koristetun talon rauniot. Sielläkin oli ollut savikuppeja, vartaita, kirveitä, metallikappaleita, rahoja y.m., joita hän oli ottanut mukaansa ja nyt näytti. Hän oli niinikään ottanut mukaansa kaksi vuoltua lankkua, parhaat mitä oli, ja sitten lähtenyt hakemaan ensimmäistä rauniopaikkaa, jonka hän lopulta löysikin. Suotta hän oli koettanut sälyttää laudat hevosen selkään, tämä oli pelännyt, niin että hänen täytyi itse ne kantaa. Olkapäät olivat nuorista verissään. Kameelien jäljet olivat näkyneet savimaassa selvään, mutta hiekassa ne olivat tuiskunneet umpeen. Kun hän oli ennättänyt leiriimme n:o XVII, oli hän taas koettanut sälyttää kuormansa hevosen selkään, mutta tämä oli ryöstänyt ja karannut länttä kohti. Monen vaivan jälkeen hän vihdoin oli saanut harmaansa kiinni, mutta oli nyt niin väsynyt, että jätti laudat siihen ja saavutti meidät ratsastaen.
»Minulle paikalla selvisi, että tämä tieto muuttaisi koko seuraavan vuoden ohjelman. Aluksi käskin Ördek-parkaa seuraavana aamuna palaamaan matkalle jättämäinsä löytöesineitten luo, jonka hän tekikin, ennenkuin lähdimme matkaan. Lankut olivat erinomaisen hyvin säilyneet ja vuolluilla kukilla ja köynnöksillä koristellut. Minulla oli suuri halu palata takaisin, joka kuitenkin olisi ollut mieletön teko, meillä kun ei enää ollut vettä kuin kahdeksi päiväksi ja lämmin vuodenaika lähestyi nopein askelin.» Hedin päätti palata raunioille talvella, Tibetin matkan ensin tehtyään.
Uusi järvi.
Erämaa kävi yhä autiommaksi, vanhan Lop-norin kasvullisuusvyöhyke kun jäi kokonaan jäljellepäin. Kameelit alkoivat uupua, ne kun eivät olleet saaneet viiteen päivään vettä. Huhtik. 1:sen aamuna ne saivat kukin yhden hinkillisen — kameelille vain yksi siemaus — jonka jälkeen vettä ei ollut kuin yhdeksi päiväksi. Kara-koshun järvelle ei kuitenkaan enää ollut kuin 6 tai 7 penikulmaa. Äkkiä dyyneiltä kuitenkin näkyi lounaassa melkoisia vedenpintoja, joista ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Hedin melkein epäili näkyä kangastukseksi, mutta ei, se tosiaan oli järvi, täynnään mitä ihmeellisimpiä lahtia, mutkia, saaria, salmia, mitä sotkuisimpia vedenpintoja, joita voi syntyä vain tasaisella maalla, dyynien ja tuulen muodostamain pengermäin kesken. Mutta kasvullisuutta ei täällä ollut nimeksikään, joten seutu vasta hiljakkoin näytti veden valtaan joutuneen. Vesi oli hiukan suolaista, mutta kaikki eläimet joivat sitä suurella halulla. Rannat olivat kosteat ja maa hyllyi kameelien astuessa; järven pohja oli niin vetelää, ettei ollut koettamistakaan yli. Vihdoin löytyi kuitenkin kaalamo, jossa oli hiekkapohja ja vain metrin verran vettä. Etelärannalla alkoi jälleen hiekkaerämaa, mutta sitä ei enää kauan kestänyt; eräältä kummulta näkyi lounaassa, etelässä, kaakossa ja idässä suuria ja pieniä pintoja puhdasta sinistä vettä, jota keltaiset kamishiruovostot jakoilivat.. Sorsia, hanhia ja joutsenia uiskenteli ja sukelteli järvellä. »Erämaan kulkija ei voi haaveksia kauniimpaa näköalaa. Telttakangas lepatti järveltä tulevassa tuulessa. Mikä erotus erämaan tuuleen ja sen pölyyn verraten!»
Ruoka alkoi kuitenkin loppua, ja kun seutu oli asumatonta ja Kumtjappganiin vaikea pääsö, alkoi tila huolestuttaa. Veneen puutteessa ei vesilintujakaan voitu ampua. Kaukana järven keskellä näkyi kuitenkin eräänä iltana suuri savu ja Hedin arvasi sen johtuvan kalastajain sytyttämästä ruovonpalosta heidän raivatessaan tietä kalastuspaikoilleen. Ördek, joka oli »loplikki», lähetettiin savua kohti, ja kaalaten ja uiden hän lopulta tapasikin kalastajia, jotka illalla tulivat leiriin, tuoden suuret säkit hanhia, munia, kaloja, jauhoja, riissiä ja leipää. Kalastajat opastivat retkikunnan Kumtjappganiin, joka oli Hedinille jo edelliseltä matkalta tuttu. Hän teki sieltä pari retkeä Kara-koshun järvelle, niin pitkälle kuin oli mahdollista päästä. Sitten edellisen retken olivat kaikki maisemat peräti muuttuneet. »Oli mahdotonta tuntea näitä veden, ruovoston ja hiekan maisemia; siihen määrään oli kaikki neljän vuoden kuluessa muuttunut. Järvet, jotka silloin olivat aukeina ja puhtaina, olivat nyt kasvaneet kamishia aivan tukkoon, toisia taas oli muodostunut viereen ja näillä oli uudet nimet. Kum-köll, s.o. hietajärvi ja Jangi-köll, uusi järvi, semmoiset nimet puhuvat itse puolestaan. Kaikki on näissä laa'oissa lieteseuduissa mahdollista.» Järvillä näkyi paljon kuolleita kaloja; rahvaan luulon mukaan edellisen talven ankaruus oli syynä kalain kuolemiseen. Joutsenia, hanhia ja sorsia oli järvillä suunnattomat määrät. Tutkittuaan sitten uuden suuhaaran, joka Shirge-tjappganin kohdalla oli eronnut Tarimista vasemmalle kädelle, mutta jonka virrat ja järvet jo olivat ennättäneet kasvaa täyteen mitä sankimpia kamishitiheikköjä, palasi Hedin talvikortteeriinsa samoja väyliä, joita hän neljä vuotta takaperin oli laskenut alas, ja nämäkin maisemat olivat siihen määrään muuttuneet, ettei niitä olisi samoiksi tuntenut.
»Askel askeleelta huomaamme, kuinka koko vesistö vaeltaa pohjoista ja itää kohti, palatakseen jälleen vanhan Lop-norin järvisyvänteeseen.»
Musta myrsky.
Lähettäen maakaravaanin Kuenlunin vuoristoon, jonne hän aikoi kesäksi lähteä, Hedin itse laski Tarimia edelleen lautallaan, tutkien haapioilla semmoisia paikkoja, joihin lautoilla oli mahdoton päästä. Toisinaan oli näillä retkillä hätä käsissä. Seutuja ja oloja kuvaavana mainittakoon »mustan myrskyn» yllätys Beglik-köll järvellä.
»Beglik-köll lepäsi rauhallisena ja tyynenä, niin että tuskin saattoi aavistaa taivaan mahtien voivan kohottaa kuohuviksi aalloiksi tätä peiliä, jonka haapiomme rikkoivat. Melkein säälitti rikkoa kuvastuksia, jotka olivat vedenpinnassa tarkkoina kuin valokuvat. Aurinko paahtoi nyt pahemmin kuin koskaan ja se tuntui sitä pahemmin, kun matkasimme kolmisen tuntia melkein suoraan etelää kohti. Minun täytyi yhtä mittaa pirskoittaa vettä valkoisille vaatteilleni pysyäkseni edes johonkin määrään viileänä. Koko päivä kului tällä järvellä ja pari lahtea jäi kuitenkin mittaamatta. Toinen niistä piirrettiin karttaan dyynin harjanteelta, jolle se näkyi lintuperspektiivissä. Hieta oli tulikuumaa, se paahtoi anturain läpi, ja hauskaa sen vuoksi oli saada istua ja molskia vettä jaloillaan kanootin reunalta ja polttaa piippu Virginiaa.