»Emme olleet kauankaan istuneet, ennenkuin vanha ystäväni Kirguj Pavan, toisella nimellä Kurgan, osoitti vastapäätä olevan itärannan korkeita jyrkkiä dyynejä ja sanoi kysyvällä äänellä: »Kara-buran». Siellä näkyi musta patsas, joka kohosi taivaanrannasta kallelleen ja jolla oli vaaleampia pilviä kapiteelina. Samanlaisia patsaita kohosi toinen toisensa jälkeen ensimmäisen kahden puolen pitkiin riveihin kuten kädet ja sormet; vähitellen ne vetäytyivät kokoon yhtenäiseksi muuriksi, jolla oli pykälikäs reuna, muuri kohosi yhä korkeammaksi, eikä meidän enää tarvinnut olla epätietoisia siitä, mistä oli kysymys.
»Hetkisen punnitsimme tilannetta. Lopin miehet ehdottivat, että jäätäisiin siihen, missä oltiin, mutta siihen en mitenkään voinut suostua, koska kronometrit olivat vedettävät tavalliseen aikaan… Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea lahden suun poikki ja sitten seurata järven pohjoista rantaa, jossa saaret ja särkät suojelivat. Miehet meloivat niin tuimasti, että odotin saavani kuulla melain katkeavan; ne taipuivat kuin jousen kaari meidän pyyhältäessä tyynen veden poikki ja haapioitten keuloista vaahto pärskyi luutina. Miehet olivat kovin peloissaan ja yhtä mittaa huusivat kumeasti ja kamalasti 'Ja Allah'. Vielä ilmakehä oli alallaan, mutta tuntui, että oli tulossa hirmuinen luonnonmullistus, ja näkyi, kuinka myrsky valtasi alaa.
»'Nyt se on päässyt etäisimmille dyyneille', sanoi Kirguj Pavan, samalla kuin näiden piirteet hämmentyivät ja katosivat kuin rihvelitaululta pois pyyhkäisten, ja samassa katosi koko dyyniseinä, koko ranta paksuun harmaankeltaiseen usvaan. 'Melokaa, melokaa, lapset, Jumala on', hän lisäsi rohkaisevasti. 'Khodarin var' (Jumala on) oli aina vaaran hetkellä hänen tavallinen rauhoittava sananpartensa.
»Nyt tulivat koillisesta ensimmäiset vihurit, sitten kuului pauhua mustan pilven veden pintaan iskiessä, vesi kiehui ja pyrysi ja oli parin minuutin kuluttua täydessä riehunnassa, kohoten synkiksi vyöryviksi aalloiksi. Kuta lähemmä se tuli, sitä vimmatummin he meloivat ja vauhti oli nyt varmaankin penikulma tunnissa. Mutta nyt ei pohjoiselle rannalle ollut jäljellä kuin pari kilometriä. 'Emme ennätä', he huusivat, 'Ja Allah'.
»Pistin taskuihini ne muutamat koneet, mitä minulla oli matkassani, riisuin kengät ja sukat ollakseni valmis, tuli mitä tahansa. 'Nyt se on täällä', huusivat melojat ja pinnistivät yhäkin kovemmin, kaikki polvillaan, ja melan pistokset seurasivat niin nopeaa toisiaan, ikäänkuin olisivat melojain kädet käyneet höyryllä.
»Heti kun myrsky meidät saavutti ja olisi kevyen veneen kaatanut, ellemme olisi ajoissa nojanneet tuuleen päin, verhosi meidät vaippaansa tiheä paksu usva, joka oli paljasta hienoa pölyä. Nyt peittyi läntinen ja pohjoinenkin ranta ja meidät valtasi sangen vakava mieliala, kun emme nähneet muuta kuin raivoisia aaltoja, joiden keskelle kanootit katosivat kuin oljenkorret.»
Paarmat ja sääsket.
Haapiot kuitenkin pääsivät rannan suojaan, ennenkuin täyttyivät, ja kulkivat sitten suojaisia väyliä yön pimeydessä lautalle. Koko yön ja seuraavan päivänkin myrsky myllersi, peittäen kaikki viileään hämäryyteen. Sääsket ja paarmat se vähäksi ajaksi puhalsi pois, mutta ilman asetuttua ne piankin palasivat takaisin kahta suuremmalla voimalla, paarmat päivällä, sääsket illalla ja yöllä. Kuta alemmaksi kuljettiin, sitä kamalammaksi tämä maanvaiva kävi. Paarmat eivät säästä eläimiä eivätkä ihmisiä ja Tarimin alijuoksun varrella on karjaa niiden vuoksi melkein mahdoton pitää kesällä. Päivän eläimet täytyi pitää navetoissaan, ja Hedinin täytyi sittenkin pitää pari miestä varta vasten paarmoja tappamassa saadakseen kameelit alallaan pysymään. Ei edes kauriita eikä metsäkarjuja näkynyt, vaikka niitä ylempänä on runsaasti. Paarmavitsaus oli niin ankara, että päivällä oli mahdoton matkustaa.
Tibetiin.
Kara-koshunin rannoilta venäläiset kasakat, pikakäskyt saatuaan, palasivat Kashgariin ja Hedin kesäkuun lopulla lähti Tibetiin, jossa pääosa karavaania jo häntä odotti Vasta hyvässä matkassa Saiji-erämaassa paarmat luopuivat takaa-ajosta.