Kuljettuaan Altyn-tagin poikki Hedin ylämaassa tapasi karavaaninsa, johon Islam Baj muun muassa oli palkannut Aidat nimisen nuoren metsästäjän, sukuperältään afghaanin. Tämän miehen elämänlaatu on siksi kuvaavaa, että kerromme siitä Hedinin sanoilla:

Aidat.

»Aidat oli afghaanilaista rotua, mutta asui Tjertjenissä. Hän oli oleskellut talven vuoristossa jakkeja ampumassa, joiden nahkat, hän sitten möi Kerijan kauppiaille. Hän oli nuori, kaunis, kelpo mies, joka vuosittain Nimrodina harhaili näissä synkissä vuorissa. Syksyisin hän tulee tänne, ottaen mukaansa suuren varaston ampumatarpeita. Pyssy ja turkki ovat ainoat, mitä hänellä on kannettavaa, ja sitten hän harhailee ympäri kaiken talvea, ilman telttaa ja ruokatarpeita, kuten puolivilli vuorelainen, ja elää ampumainsa jakkien liirasta, juo lähteistä, jotka ikuisesta lumesta saavat alkunsa. Kesällä tulevat hänen veljensä aasien keralla, kokoavat nahat hänen eri varastopaikoistaan, leikkaavat pois kelvolliset kappaleet ja vievät ne Tjertjeniin… Aidat oli myötätuntoinen ja harvinainen ihminen, hänellä oli kotkan nenä ja täysi parta, pääkallolla oli aarialaisen rodun sopusuhtaiset muodot, sillä ei tippaakaan mongolilaista verta ollut sitä turmellut. Se yksinäinen, synkkä ja puutteesta rikas, vaikka samalla viehättäväkin elämänlaatu, jota hän oli tottunut viettämään Kuenlunin vuoristoissa ja ahtaissa laaksoissa, kuvastui hänen surumielisyyttä huokuvasta katseestaan, joka näytti kysyvältä ja ihmettelevältä… Hänen käyntinsä oli kuninkaallinen, hän näytti liitävän maan yli, hän ei koskaan väsynyt eikä huomannut ilman ohuuden raukaisevaa vaikutusta… Elämä, jota hän vietti, tuntui minusta selittämättömältä ja samalla lumoavaltakin. Kysyin häneltä, mitä hän teki, jos metsästys epäonnistui eikä hän saanut siitä ruokaa. Silloin näen nälkää, hän sanoi, kunnes tapaan jakin. Entä missä hän makasi? Kallionkoloissa ja kuruissa, joskus rotkoissakin. Eikö hän pelännyt susia? Ei, hänellä oli tulukset ja niillä hän joka ilta teki tulen jakin lihaa paistaakseen, muutoin hän luotti pyssyynsä. Eikö hän eksynyt? Ei, se oli mahdotonta, joka solan hän tunsi ja oli lukemattomia kertoja samoillut kaikki laaksot. Eikä ainainen yksinäisyys häntä vähääkään vaivannut; ei ketään muuta hänellä ollut, ketä kaivata, kuin vanha isänsä ja veljensä. — Levottomasti harhaileva sielu ihmishaahmossa! Tuskin voin kuvitella maata, jossa olisi synkempi olla yksinään kuin Pohjois-Tibetissä; hieta-aavikko ei olisi kamalampi. Päivät vielä menevät mukiin, mutta yöt, jolloin pakkanen puree ja synkät vuorijonot kuutamossa kohoavat kammottavina ja uhkaavina! Aldat-parka, kuinka monena iltana hän uupuneena ja masentuneena pettynein toivein on saapunut yksinäiselle lähteelle, jolle vain antiloopit juomaan poikkeavat ja jonka partaalle hän kääriytyi turkkiinsa odottamaan yön hetkien hidasta kulumista. Ja kun aurinko, hänen ainoa ystävänsä erämaassa, vihdoin nousi, ei sillä ollut hänelle muuta sanomista kuin kehoittaa häntä uupumatta kuin vainukoira jatkamaan villijakkien ajoa. Hänen elämänsä todella oli vaarallista, puutteenalaista ja suurta, ja vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen oli minulle arvoitus, kuinka hän oli kestänyt. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin, palvelijat, kasakka-henkivartio, yövartijat ja koirat, mutta siitä huolimatta tuntui minusta usein sangen ikävältä lumimyrskyn jurtan ympärillä vinkuessa ja valittaessa ja susien vuorilla ulvoessa.»

Uusi pääkortteeri oli Altyn-tagin takana Temirlikissä. Siellä Hedin varusti itselleen pienemmän karavaanin, lähteäkseen sillä Tibetin sisäosiin. Edellisellä matkallaan hän oli kulkenut pitkin maisin, s.o. vuorijonojen välisiä laaksoja itää kohti, nyt hän sitä vastoin aikoi kulkea poikkimaisin vuorijonojen poikki, kuten useat muut matkustajat ennen häntä. Hänen menoreittinsä kulki jonkun verran idemmätse kuin Orleansin herttuan ja Bonvalot'n. Niiden seutujen yleinen luonne, joiden läpi hän kulki, oli jo kaikkine hirmuineen yllin kyllin tunnettu, mutta melkoisen määrän Hedin saattoi täydentää Tibetin karttaa, koska hän kauttaaltaan kulki uutta reittiä.

Matkan vaikeudet.

Laajat osat pohjois-Tibetiä ovat aivan asumattomat, jopa toiset alueet siihen määrään, ettei niissä edes kulaanit eivätkä jakit tule toimeen. Syynä on seutujen korkeus ja siitä johtuva kaiken kasvullisuuden puute. Nämä alueet tietysti tuottivat karavaanille vaikeuksia, koska juhdat laitumen puutteen ja ilman ylenmääräisen ohuuden vuoksi olivat niillä heikoimmat ja samalla voitettavat esteet olivat suurimmat, kaikki solat kun kuuluivat näihin vyöhykkeisiin. Solia oli voitettava poikkimaisin matkattaessa tuon tuostakin; ne eivät tosin olleet kovin jyrkkiä, mutta keli oli niissä usein hyvin huono. Vielä huonompi se kuitenkin oli useissa laaksoissa, missä maan vetelyyden, missä terävien kivien, missä liejun ja rämeiden vuoksi. Sisempänä Tibetissä maa oli ylätasankoluontoista ja niin korkeata, etteivät vuorijonot enää kohonneet kovin paljoa sen yli.

Ilmasto muistuttaa Andien paramoilmastoa, ollen kuitenkin vielä paljon epävakaampaa ja kolkompaa. Lunta satoi heinäkuussakin ja äärettömän ankarat myrskyt raesateineen, ukkosineen, olivat milt'ei jokapäiväisiä ilmiöitä. Välillä oli taas helteisiäkin päiviä ja ilmakehän ohuuden johdosta aurinko paistoi polttavasti. Ylätasankojen korkeus meren pinnasta oli suureksi osaksi yli 5,000. metriä. »Mutta minkälaiseksi kävi lepomme tässä leirissä!» kirjoittaa Hedin erään päivän myrskyistä. »Aamu tosin näytti lupaavalta, mutta kun minun tuli mitata auringon korkeus, peittyi taivas pilviin. Sitten oli vuoteeni, vilttini ja mattoni kuivattava, ne kun olivat vielä edellisiltä päiviltä märät, mutta tuskin ne oli ripustettu nuorille, ennenkuin lännen taivas kävi aivan sinimustaksi. Tuskin ennätimme taas saada vaatekappaleet katosalle, ennenkuin raemyrsky tuli suurella pauhulla. Tämän rajuilman tauottua sain tilaisuuden tehdä aurinkohavainnon, jonka kuitenkin tuskin sain päätettyä, ennenkuin tuli uusi myrsky, yhtä musta kuin edellinenkin, mutta vielä seitsemän kertaa hirveämpi. Edellä kulki muutamia tummia vihureita, sitten tulivat raesade ja märkä lumi. Harvoin olen nähnyt Tiketissäkään pahempaa rajuilmaa. Salamoi ja jyrisi monta kertaa minuutissa ja rajuilma meni aivan ylitsemme ja aivan lähellä maanpintaa. Jyrähti, ikäänkuin olisivat vuoret haljenneet ja lohkareet jyristen ja ryskien alas vyöryneet. Vaistomaisesti täytyi sulkea silmänsä salamain häikäisevän kirkkauden vuoksi ja maa tärisi ukkosen jyristessä… Koirat ulvoivat surkeasti. Tuuli repi ylös miesten teltan, ja vasta suuren vaivan nähtyään he jälleen saivat sen kuntoon. Maisema taas peittyi rakeihin ja lumeen, joiden alta nälkiintyneet hevoset etsivät niukkaa ravintoaan.»

Eläimistö.

Mutta missä vain oli laidunta, siellä oli eläimiäkin odottamattoman runsaasti. Tosin näissä ylämaissa käydään metsästämässä, etenkin jakkia, jonka nahka on niin arvokasta, mutta läänit ovat avarat ja metsästäjiä vähän, heillä huonot aseet. Jakkeja ja kulaaneja oli yleisimmin ja ne esiintyivät aina suurissa laumoissa. Orongo-antilooppeja nähtiin niinikään tuon tuostakin, laumoittain niitäkin, mutta yleensä ne olivat paljon arempia. Arkharis-oinas ei näytä olevan yhtä yleinen kuin Pamirissa ja Tianshanissa. Missä oli hyvin runsaasti murmeleita, joiden kuopat olivat ratsumiehille ainaisena kiusana ja vaarana, siellä oli paljon karhujakin, joiden vakinaiseen ruokajärjestykseen murmelit kuuluvat. Sudet olivat niin rohkeita, että ne koirista ja vahdeista huolimatta ryöstivät leiristä lampaita. Jänikset, sorsat ja hanhet olivat jotenkin yleisiä, toisin paikoin oli sääskiäkin vaivaksi, asti mutta hyönteisistä olivat enimmän huomiota herättävät suuret kimalaiset, jotka olivat karvaisia, kuin olisivat olleet turkkeihin puetut, ja lentäessään synnyttivät urkupiipun ääntä muistuttavan surinan.

Erinomaisia maantieteellisiä löytöjä Hedin ei tällä matkalla tehnyt. Vuorenselänteet, joiden poikki hän kulki, olivat jo sieltä täältä ennen tunnetut: hän vain lisäsi tunnettuihin osiin pari uutta kappaletta. Mutta useita uusia järviä hän löysi, niistä toisia melko suuria. Suurin osa oli suolajärviä. Hän kartoitti ne ja pienen kaksiosaisen kangasjollansa vesille laskien mittasi niiden syvyydetkin. Joskus hän näillä veneretkillään joutui suureen vaaraan.