»Omituinen kylmä kostea sumu verhosi 6 p. järvisyvännettä, ja tämän harson läpi kuvautui pohjoinen vuorijono heikosti ja hämärästi. mutta kuitenkin maalauksellisena. Se näytti olevan kevyin värein taivaan kannelle maalattu ja ylimpänä hohtaa lumi puoliselkeänä läpi. Masentuneiden vivahduksien vuoksi jono näytti olevan ainakin yhden päivämatkan päässä.
»Karavaani on kuolemaisillaan ja hautajaiskulkua nousemme verkalleen kohoavaan mäkeen. Kulaaneja ja varsinkin orongo-antilooppeja on sadoittain. Jolldash saavutti yhden viimemainituista, purren sen kuonoon kiinni ja vahtien sitä, kunnes Tjerdon ennätti paikalle ja pisti sen; siten saimme eväihimme sangen tarpeelliseen lisäyksen.
»Ylämäki käy jyrkemmäksi,‘kuljemme lukemattomien kurujen ja solien poikki; usein täytyy meidän joksikin aikaa pysähtyä, että eläimet saavat hengähtää. Pian ilmoitetaan, ettei muuan hevosista enää jaksa kulkea kauemmaksi. Tuskin se on teurastettu, ennenkuin toinen laskeutuu maata, eikä enää nouse. Ennenkuin pääsimme tähän ilkeään solaan, joka levänneelle karavaanille olisi ollut joutavanpäiväinen, menetimme vielä kaksi hevosta, toinen niistä uskollinen erämaaharmaani, joka oli minut kantanut Tjertjeniin ja Altimish-bulakiin. Solastakaan ei näköala ollut ilahuttava. Molemmin puolin oli pieniä jäävirtakielekkeitä ja pohjoisessa oikea sekasotku vuoria. Kumma kyllä saimme kaikki kameelimme onnellisesti yli, jonka jälkeen leiriydyimme rotkoon, jossa ei tosin ollut nimeksikään laidunta eikä polttoaineita.
»Niin paljon riissiä kuin meiltä suinkin liikeni, jaettiin viimeisille hevosille, jotka seisoivat sidottuina ja vilteillä peitettyinä. Aamulla makasi yksi niistä rivissä kuolleena, kaula pitkällä, tuijottavin silmin ja jo kankeaksi jäätyneenä. Ei kukaan ollut huomannut, kuinka ja koska sen kärsimykset päättyivät, eivätkä jäljellä olevat hevoset omistaneet sille vähintäkään huomiota. Ne olivat liian uupuneet ja kiusaantuneet osoittaakseen minkäänlaista myötätuntoa; ne näyttivät vain haluavan lepoa ja kuolivat ilman huokausta, ilman valituksen ääntä, jota vastoin minusta tuntui sanomattoman haikealta, että niiden tuho oli minun omallatunnollani.
»Ihmeteltävän alistuvaisina kameelit kuten tavallisesti makasivat liikkumattomina samassa asennossa, johon ne oli edellisenä iltana jätetty. Ne olivat härmästä valkoisina ja katselivat halukkaasti laaksoon, jota sitten kuljimme koilliseen. Lämpötila oli -3,8 ja tuuli oli vilu… Seutu oli karu, eikä riistaa näkynyt ensimmäistäkään. Kovin kauaksi emme tällä tavalla jaksaisi. Päivämatkat yhä lyhenivät ja eläinten voimat olivat viimeisillään.
»Yö lokak. 8:tta vastaan oli tyyni, kylmä ja selkeä ja minimi-lämpömittari osoitti -18,3°. Jääkylmää ilmaa virtasi alas laakson läpi; se oli tavallinen yötuuli, joka juoksee kuin vesi uomassaan. Jo k:lo 8 se oli tauonnut, ja ellei puhkea myrskyä, kääntyy se päivemmällä takaisin… Reipas karavaani olisi kulkenut tästä Temirlikiin neljässä päivässä, mutta meiltä matka kului hitaammin. Vain kuusi pientä leipäpalaa oli jäljellä ja riissiä meillä oli kolmeksi tai neljäksi päiväksi. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän lopputaipaleilla nähdä nälkää. Suloista olisi ollut saada polttoaineitakin, mutta jakit eivät käyneet tässä seudussa.
»Vinkuvassa lumituiskussa marssimme alas tämän laakson kautta, joka pian ahdistuu rotkotieksi, pohja täpötäynnään alas sortuneita, osaksi pyöreiksi kuluneita paasia. Se on sangen tarmokkaasti graniittiin sahautunut murtolaakso ja maisemalla oli graniitin tavallinen villi, kallioinen, maalauksellinen ja oikullinen luonne. Istuin kerrassaan kiinnijäätyneenä kompastelevalla hevosellani, mutta miehistä useimpien täytyi kulkea jalan, heidän ratsunsa kun olivat tuhoutuneet. Joki oli enimmäkseen jäässä; vain koskissa vesi kohisi kristallikirkkaitten lasikupujen alla. Tuon tuostakin kuljemme sen poikki, pysyäksemme niin paljon kuin suinkin tasaisemmilla penkereillä. Usein jää kestää kameelienkin painon ja on silloin hiekoitettava, mutta missä se ei kestä, siinä se on ensin kivillä ja seipäillä rikottava. Toisinaan jää pettää ja eläimet kaatuvat. Vanhat kameelit suoriutuivat hyvin tällä vaikealla matkalla, vaikkapa niiden tehtävä nyt oli entistä raskaampi, niiden kun täytyi kantaa kuolleiden hevostenkin taakat.»
Kullanhuuhtomoita.
Tämä laakso on hyvin tunnettu Tjertjenin ja Kerijan kullanetsijöille. Retkikunta kulki heidän huuhtomakenttänsä ohi. Jo kuukausi takaperin olivat viimeisetkin huuhtojat lähteneet tiehensä. Heidän pienet autiot majansa olivat kivilohkareista ladotut. Läheisyydessä oli kaivajain kuoppia, syvimmät noin 2 1/2 metriä syvät. Toisissa kaivoksissa oli joku merkki, kuten antiloopin kallo tai kulaanin nahka tangon päähän nostettuna ilmaisemassa omistajaansa.
Vielä etäämmä kuljettuaan retkikunta monesta ajasta tapasi ensimmäiset ihmiset, jakkimetsästäjiä, ja Hedin sai heidät palkatuksi viemään sanaa pääkortteeriinsa Temirlikiin, pyytäen lähettämään sieltä apua. Apu saapui, ennenkuin retkikunnan ihmiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin hevoset, ja lokakuun viimeisellä viikolla Hedin vihdoinkin saapui pääkortteeriinsa Temirlikiin. 12 hevosesta oli jäljellä vain 2, 7 kamelista 4, jota paitsi yksi ihmishenkikin oli menetetty.