Tämä viimeinen, Kahdeksaskolmatta niistä vimmatuista taisteluista, joita Stanleyn ja hänen väkensä täytyi kestää näissä aarniometsissä, sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkea, mikä ihmiseltä näytti. He tunsivat itsensä kuin metsämiesten takaa-ajamiksi riistaeläimiksi ja alkoivat uupua. Retkikunnassa tuskin oli kolmeakymmentä henkeä, joka ei olisi haavoja saanut.
Vastaanotettuaan tässä Aruwimin, jota Stanley luuli Schweinfurthin Uelleksi, pääjoki laajeni tavattoman leveäksi. Ennen siinä oli ollut oikeanpuolinen ja vasemmanpuolinen haara, joita yksi rivi saaria erotti, mutta nyt oli haaroja kolmesta kuuteen ja saaririutat erottivat niitä toisistaan. Kun joki oli näin suunnattoman leveä, ei siinä tietysti voinut olla koskia. Rauhallisena suunnaton kymi virtaili aarniorantainsa välissä, lukemattomien saariensa lomitse, yhä paisuen ja voimistuen suurien, kummaltakin puolelta vastaanottamiensa mahtavien lisäjokien vedestä. Stanley mielessään ihaili, mikä verraton vesireitti se oli maan sydämeen ja mitkä verrattomat luonnonrikkaudet se kätki laajan vesistösyvänteensä helmassa. Mutta taisteltava oli yhä edelleenkin.
Kongon saaristoissa.
Helmikuun 6:ntena joki ensi kerran kääntyi länttä kohti. Asuttuja rantoja vältellen retkikunta solui myötävirtaan pitkin ahtaita virtoja, ihastuttavien palmusaarien lomitse, joiden sulotuoksut ja keväiset värit saivat vähäksi aikaa unohtamaan kaikki vaarat. Täällä kasvoi teak- ja pumpulipuuta, monenlaisia palmuja, korkeata käärmemäistä rottinkipuuta kauneine riippuvine sulkamaisine lehtineen, pensasmaista monijuurista mangrovea, pitkää kumipuuta, voipuuta, fikus-lajeja ja tamarindeja ja erinomaisen lajirikasta alusmetsää. Pitkin rantoja kasvoi vedessä korkeata ruovostoa, papyron vain mainitaksemme. Matalampien saarien lomitse kiertelevissä kapeissa salmissa oli ihmeteltävän monenlaisia vesikasveja, joiden joukossa monenlaisia ja -värisiä lumpeita. Salmien rannoilla taas sananjalat rehoittivat hämmästyttävän taajoina. Alusmetsässä tapasi runsaasti maukkaita marjoja ja hienoja ryytejä. Veneitten ohi soluessa hyppäsivät krokotiilit rannalta loiskahtaen veteen ja virtahevot loivat niihin epäluuloisen silmäyksen karjuen kesken kisojaan, niin että autiot rannat kaikuivat. Koskista ja pyörteistä ei täällä ollut pelkoa, mutta sen sijaan alkoi olla vastusta myrskystä, se kun joka päivä puhalsi vastavirtaan, kohottaen sen veden ruskeisiin raskaisiin laineisiin.
Helmikuun 7:ntenä Stanley kirjoitti päiväkirjaansa: »Myrskyinen sää. Suuria aaltoja vyöryi vastaamme vastavirtaan, tuuli ulvoi, niin että oikein mieltä lannisti, johon kyllä oli sitä enemmän syytä, kun ruokatavaramme ovat loppumaisillaan. Uusien hankkiminen maksaa verta. Illalla tulivat esimiehet minulle ilmoittamaan, että meidän täytyy hankkia ruokaa, muu ei auta. Poikkeamme ensi kylään, jonka huomenna tapaamme.»
Vaihteeksi ystävyyttä.
Tällä kertaa synkät aavistukset kuitenkin joutuivat häpeään. Seuraavana päivänä keksittiin melkoinen kylä, eikä sieltä, kumma kyllä, kuulunutkaan samaa villiä raivoa kuin muista kylistä. Stanley laski rantaan ennen muita, toisessa kädessä banaani — viimeinen, mitä heillä oli, toisessa hohtava rannerengas ja kimppu helminauhoja. Eleillä ja kädenliikkeillä hän koetti selvittää, mitä vailla hän oli, ja kyläläiset hyvin ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Päälliköt nyökyttivät ystävällisesti päätään, eikä muuta tarvittu, ennenkuin Stanley seuralaistensa keralla hyppäsi maihin. Kaikki puristivat päällikköjen käsiä, Uledi syleili vanhinta kuin omaa isäänsä, hymyiltiin ja naurettiin ja kädenkäänteessä oli sekoitettu verta ja solmittu ikuinen ystävyys. Kyläläisille lahjoitettiin helmiä ja kuparirenkaita ja heiltä saatiin kaloja ja banaaneja. Läheisellä saarella, jossa retkikunnan piti viettää yötä, pidettiin seuraavana päivänä oikeat markkinat. Täällä tavattiin ensimmäiset myötämaasta tulleet ampuma-aseet, neljä vanhaa portugalilaista pyssyä, jotka suuresti ilahuttivat retkikuntaa.
Ikutu ja Kongo.
Kun Stanley kysyi joen nimeä, sai hän nyt ensi kerran vastaukseksi »Ikutu ja Kongo». Se oli hänelle suloinen sanoma, vaikkapa olikin jo kauan ollut selvää, ettei joki voinut olla mikään muu kuin Kongo.
Seuraavassa kyläkunnassa, jossa asukkaat niinikään olivat rauhallisia, vaikka tunkeilevampia, oli jo toistakymmentä pyssyä. Asukkaat olivat aivan kamalan rumasti tatuoidut ja käyttivät ihmishampaista tehtyjä kaulakoristeita. Ylähampaat olivat teräviksi viilatut, kuten näitten ihmissyöjien kesken oli tavallista. Nämä ystävät olivat kuitenkin pettureita ja tekivät seuraavana päivänä äkkihyökkäyksen retkikuntaa vastaan, ampuen sitä raudanpalasilla. Syntyi tuima taistelu, johon seuraavankin, alempana olevan kylän asukkaat sekaantuivat, mutta lopulta retkikunta pääsi pakenemaan saarien sekaan.