»Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala joki kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin, muistuttaen hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten tienrakennustaidolle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt. Siten on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei ole merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää kieli keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival, jonka nimi on Tigu-tang, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin, kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman, johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona…
»Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa, äkkijyrkän pengermän ylimmällä askelmalla, komeilee amfiteatterimainen Linga-gumpan luostari ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna. Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät vuorenhuipulla. Manirivi näyttää meille tietä sinne, missä hurskaat, nuhteettomat, asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.»
Täällä eli erakkona muuan laama, joka oli sitoutunut kuolemaansa saakka asumaan pienessä, vahvaseinäisessä kivirakennuksessa, jossa ei ollut akkunaa, jonka ovikin oli hänen kuolemaansa saakka kiinni salvattu, niin ettei hänelle päässyt valoa eikä raikasta ilmaa muuta kuin lakeisesta ja pienestä aukosta, josta ruoka työnnettiin sisään. Ei kukaan tiennyt hänen nimeään eikä sukuaan, hänen ei ollut lupa puhua kenenkään kanssa, jos hän sairastui, ei hän saanut apua. Vasta jos hän kuuteen päivään ei huolinut hänelle työnnetystä ravinnosta, avattiin ovi, sillä silloin tiedettiin, että hän oli muuttanut autuaitten majoille. Tämä oli ollut suljettuna vasta kolme vuotta, mutta muuan oli samoin eristettynä elänyt 40 vuotta ja toisia vieläkin kauemmin.
Lingan luostarilta tie kulki yhä lähemmä Transhimalajan pääharjannetta ja joet ehtyivät yhä pienemmiksi. Tie kohosi Tshang-la-Podlan solaan, jonka korkeus oli 5,573 metriä; samannimisiä solia on muutoin monta, sillä riimi yleensä ilmaisee solaa (la), joka kulkee asutusta etelästä (Pod) paimenten Tshangiin. Tähän solaan saakka ulottuu Nien-tshen-tanglan jono.
Solan tuolla puolella vaihtuivat jälleen vartijat, ja Hedin koetti houkutuksilla ja lahjoilla saada uudet vartijat kulkemaan hieman pohjoisempaa reittiä, kuin olisi ollut tarpeen, nähdäkseen lähempää valtavan Targo-Gangrin ja ehkä Dangra-jum-tsonkin, pyhän järven, jota Lhasan viranomaiset olivat häneltä niin visusti varjelleet.
»Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa suurenmoisimpia maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt: jättiläismäinen ketju yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja niiden välissä lyhyitä jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima miltei vetää vertoja Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun lumiharjojen väliset kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella piti olla tuntematon, Shuru-tso-niminen järvi. Ngangtse-tsolle lasketaan täältä Shangbuk-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien olevan ainoastaan kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella on kolme syvään uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää näkyviin Targo-tsangpon tasainen laakso»… Targo-tsangpo laskee Dangra-jum-tsohon.
Näin kauas Hedin pääsi, mutta ei kauemmaksi; Lhasan viranomaiset olivat ryhtyneet monenkertaisiin varokeinoihin turvatakseen itsensä »shwedpelingin» puolelta yllätyksiltä. Majesteetillisen Targo-gangrin juurella, Targo-tsangpon rannalla, odotti häntä 20 aseistettua ratsumiestä, joiden määrä oli estää häntä poikkeamasta pyhälle järvelle. Kolme päivää he jo olivat odottaneet. Kahden päivän matka olisi enää ollut Dangra-jum-tsolle.
»Taas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten vartijain kanssa. Ilmoitin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennenkuin olisin nähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät he tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin tulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren takaa (josta Lhasan alue alkoi) saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.
»Tuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset oppaamme tulivat valittamaan, että Naktsangin (Lhasan) ratsastajat olivat uhanneet heidät tappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet. Annoin noutaa naktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmoitin heille päättävästi, että heidän oli oitis lakattava torailemasta, koska minun täällä oloni oli yksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että he suureksi onneksensa olivat onnistuneet minut oikealla hetkellä kiinni saamaan, lupasivatkin he jättää pois kaiken vihamielisyyden kjangdamilaisia kohtaan. Nämä eivät tienneet, miten sovinnon tehneitä kylliksi kiittää, ja heidän riemunsa yhä kasvoi, kun lahjoitin koko joukolle rahaa, heidän niukan ruokavarastonsa lisäämistä varten. He osoittivat ihastustaan minun telttani edessä soitolla, tanssilla ja sylipainilla, ja vielä yömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja melunsa vuoren seinistä.
»Mutta sitten saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta tuoden uuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi matkustaa. Kaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me naureksimme, laskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli parhaat ystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut kärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä, sekamelskaa ja kiusallisia matkoja.