Brahmaputran latvaosan, Martsan-tsangpon, päälähteitten olivat edelliset matkustajat päätelleet olevan laakson pohjoispuolella Transhimalajan jäätiköissä, mutta eri lähdehaarain vesimäärää mittailtuaan Hedin huomasi, että Kubi-tsangpo, joka tuli Himalajan pohjoiselta harjanteelta, Kubi-gangrilta, oli kaikkia muita monta vertaa suurempi, ja sitä paikkakuntalaisetkin pitivät jokensa varsinaisena alkuna. Heinäkuun 12:ntena Hedin alkoi muutaman saattajan keralla nousta tämän joen vartta ylimmille lähteille saakka. Moreenien ja paasikoiden täyttämää laaksoa kulkien hän 4,864 metrin korkeudesta löysi sen paikan, missä Kubi-tsangpo lähtee pitkälle matkalleen valtavan glasieerin päästä.
Heinäkuun 19:ntenä Hedin, matkaa jatkaen, kulki sen 5,300 metriä korkean solan poikki, joka erottaa Brahmaputran vedet Induksen vesistä. Edessä oli nyt Manasarovarin, pyhän järven, syvänne, jonka takaa pyhä vuori Kangrinpotshe eli Kailas kohotti tutunomaista pyramidimaista lakeaan. »Sen nähdessään laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja painoivat otsansa maahan. Rabsang vain, piintynyt pakana, jäi hevosen selkään ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.»
Jaettuaan karavaaninsa ja lähetettyään suuremman osan edeltäpäin Ladakhiin, Hedin itse lähti Manasarovarille tutkiakseen sen perusteellisesti ja mitatakseen sen syvyyden.
Manasarovärin pyhä järvi.
»Oikealla kädellä leviää pyhän järven pinta turkoosisinisenä. Mikä ihana, mieltäkiinnittävä näky! Luulee hengittävänsä kevyemmin ja vapaammin, tulee taas elämänhaluiseksi ja toivoo pääsevänsä alas järven siniselle syvyydelle ja pyhille laineille. Sillä Manasarovar on pyhin ja kuuluisin järvi maailmassa. Se on toivioretkien päämäärä ja lukemattomien hindulaisten pyhiinvaeltajain unelma. Se on ikivanhain uskonnollisten hymnien ja laulujen järvi, jonka kirkkaissa aalloissa hindun tuhkalla on yhtä haluttu ja kunnioitettu hauta kuin Gangesinkin sameissa aalloissa. Intiassa ollessani olin saanut kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua tutkimaan tämän kunniakkaan järven ja pyhän Kailas-vuoren, jonka kukkula täällä ylhäällä pohjoisessa kannattaa iäistä lumikupua ja jonka huipulla Shiva, yksi Intian jumalien kolmiyhteydestä, oleksii paratiisissansa keskellä henkijoukkoansa… Lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen sitä Tso-mavangiksi eli Tso-rinpotsheksi, 'pyhäksi järveksi'. Mutta kuinka voisikaan kaksi niin erilaista uskontoa antaa Manasovarille ja Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla kauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta! Jo ensimmäinen, rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suurenmoiseen maisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut ilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä soikea, pohjoisesta hieman kapeampi järvi hehkuu turkoosinsineään kahden maailman ihanimman ja kuuluimman vuorijättiläisen, pohjoisen Kailasin ja eteläisen Gurla Mandattan muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä, joiden yli molemmat jättiläiset kohottavat häikäisevän valkeita iäisiä lumikukkuloitansa.»
Hedin lähti ensimmäiselle syvyydenmittausretkelleen tyynenä iltana, pilkkopimeässä. Etelässä leimahteli salamia, kuu oli nousemassa, vaikka olikin vielä kukkulain takana, luoden järvelle taikamaisen hohteen, ja etelässä kohosi järven takana Gurla Mandatta kuin kuutamo-, lumikenttä- ja jäätikkökääreihin kapaloitu kummitus. Soutajat pitivät pimeässä yössä syvällä vedellä kulkemista kamalana ja rajuilman uhka teki sen vielä monin verroin kamalammaksi. »Jonkun ajan kuluttua leimahti koko eteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen toisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan; ne näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä, jolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti pimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän runollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni kasvot. He olivat levottomat ja pelästyneet, eivätkä uskaltaneet enää soutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu vitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka maininkien välitse kuun tiet kirkkaina käärmeinä luikertavat…»
Hitaasti kuluvat aamuyön hetket; mutta vihdoin alkaa aamu sarastaa.
»Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä. Heikko kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoavat sen piirteet terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista leikatut. Pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina ja kopeina, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman, sitten yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien sen pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme uivien ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu. Päivä valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi päivä, heinäkuun 28:s aloittaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan loihtijan sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan, joka nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja ainoastaan Gurla Mandattan korkein huippu kohosi nousevan auringon ensi hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori, sen lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen värinsä, mutta nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun kärki hehkua purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus laskeutui vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden ympärillä leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen eräille jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka heilui vapaana kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon ikuisille lumikentille. Nuo pilvet myös kultautuivat, punoittaen purppuraloistossa moisessa, ettei kukaan kuolevainen kykenisi sitä kuvaamaan. Lumoavana leviää valo järvelle. Aurinko valaisee vuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä selvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet kepeitä ja haihtuvia kuin juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmiksi, keskittynyt valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden ääriviivojen ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu järvelle. Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena koetan saada selvää siitä, mikä on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt — hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen ruusuhohde ikuisilla lumilla.»
Vasta iltapäivällä seuraavana päivänä syvyydenmittaajat pääsivät järven lounaisrannalle 18 tuntia vesillä oltuaan. Manasarovarin pituus ei tosin ole kuin 25 kilometriä, mutta mittauksiin, etenkin lämpötilan mittauksiin, kului aikaa. Suurin mitattu syvyys oli 82 metriä. Pyhä järvi on Hedinin käsityksen mukaan entisten glasieerien kovertama, eikä moreenisärkkäin patoama.
Levättyään perusteellisesti taivasalla järven pengermällä Hedin sitten lähti toista linjaa mittaamaan, päämääränään pohjoisranta, jossa karavaani odotti erään luostarin luona. »Raikas etelätuuli puhalsi, nostimme purjeen ja pursi juosta huristeli hyvää kyytiä. Rannalla seisoi toivioretkeläisiä, jotka hämmästyen katselivat menoamme, ja Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätään ajattelemalla, minkä lopun moinen pyhyyden häväisy saisikaan.»