Tuskin olivat vesillä olijat taas maihin poikenneet kun järvelle alkoi syöksyä rajuja myrskyjä vuorotellen aivan vastakkaisista suunnista. Siitä huolimatta Hedin seuraavana päivänä taas lähti vesille, mitatakseen linjansa valmiiksi. Voimakas länsituuli kiidätti pientä kangaspurtta vinhaa vauhtia ulapalle. Matka kävi nytkin onnellisesti. Hän saattoi melkoisesti oikoa järven karttaakin. Tugu-gumpan luostarin munkit luulivat Hedinin olevan korkeampien voimien suojassa, kun hän näin saattoi rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä; mutta suottapa hän muka ei ollutkaan tashi-laaman ystävä ja siunaama.

Myrskyssä pyhällä järvellä.

Mutta koettelemuksenkin hetki oli vielä tuleva. »Elokuun 7:ntenä herätettiin minut hyvin varhain, auringon valaessa uutta kultaa siniselle järvelle ja erään laaman seistessä luostarin katolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat vaatteensa maalle ja kahlasivat veteen, liina vain lantioille käärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian ihmisistä lienee uinti tuntunut hieman karmivalta näin viileänä aamuna vedessä, jonka lämpötila oli vain jonkun asteen yli nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja tyven, mutta jo ensimmäistä luotausta suoritettaessa puistatti veden jumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan.

»Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta, valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle putoamaisillansa. Tuuli asettui taas ja alkoi harvakseen sataa rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden pintaa, verhosi meidät puolipimeään, roiskutteli järven kalvosta miljoonia pieniä suihkuja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin valaisivat väräjävät salamat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.

»Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara kuuro, etten sen vertaista olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti, että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä oli toki se etu, ettei se ylen runsas suihku, joka meitä vielä odotti, voinut minua pahemmaksi liottaa…

»Vihdoin harveni sade, mutta neljä minuuttia yli yhden kuulimme koillisesta huumaavaa pauhinaa, jyryä, jonka voi saada aikaan vain ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmatulla voimalla. Miksemme lähteneetkään tuntia ennen ja jättäneet hindujen hartausuintia katselematta! Ei, Tso-navangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumban munkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?

»Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme pingotettuun kangaskuoreen lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan pamahduksen, joka oli halkaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä vähäisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka sai hänet hetkiseksi aivan pökertymään. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli veneeseen, oli siinä vettä 10 senttimetriä paksulti, pikku »pähkinänkuoremme» vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja siihen päässyt vesi läiskyi, huljui ja pulisi edestakaisin veneen keinunnan tahdissa.

»Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Tuulen suunnassa oli Gossul-gumpa… luostarissa saisimme turvapaikan, jos sinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä… kumoon ajamatta Kaksi ensimmäistä yritystäni ei onnistunut, saimme vain vettä lisää veneeseen, mutta kolmas menestyi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli kallis, varoa, ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään.

»Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä vesimatkallani Tibetissä. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka möyriminä laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä… Tuulen raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä nosti, näytti olevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli kuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisen mustia pilviä — edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä vaahtopoimua, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni ajatellessa, että ne saattoivat täyttää silmänräpäyksessä veneen ja hukuttaa sen. Mutta aallonharja nosti taas kauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, tuulensuunnassa myös Gossul-gumpan penger. Pohjoisessa vain oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten hoippui aallonharjalla, saattoi luulla joutuneensa johonkin muita korkeampaan solaan Tshang-tangin vuoristossa, josta joka puolelle avautui vuorijonojen maailma…. aaltojen vaahto muistutti mieleen ikuisia lumikenttiä.

»Tämäkin aalto menee menojaan ja vene vajoaa laaksoon. Katoamme vesihautaan, lähimmät aallot sulkevat näköalan, takanamme ovat haudan seinät puhtainta malakiittia, edessämme smaragdia. Sivulle ne vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — 'lisää vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja upoksiin!' Hän ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta tämä ei olekaan tasaselkäinen, vaan muistuttaa Kubi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyvät Gurla Mandattan lumikentät kuin suurennuslasilla katsoen. Edessämme on vesiportti ja etelärannalla auringonpaisteen kajastus kultaa aallon reunat tummalla hehkulla.