»Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikeassa suunnassa. Ylitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, emmekä jouda vettä äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän — näinköhän päässemme rantaan, ennenkuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina. Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa, mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan…
». Ratkaisevana hetkenä, kun suhdaton vyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin Tundupille, käskien hänen jännittää kaikki voimansa — ja hän tekikin niin jäntevästi, että airo paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa: emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä kumoon vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur-Alin vasemmalla airolla huovatessa. Uuden ryöpyn saatuamme olimme taas oikealla suunnalla.
»Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä. Viisi neljännestuntia olemme taistelleet veden jumalan oikkuja vastaan ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maihin. Tämäntapaisissa seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuaan hypätä pois veneestä. Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi hukkaan.
»Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta samassapa jo vene rajusti viskautuu rantatyrskyihin. Vesi on ruskeankeltaista kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden sysäyksen ja on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallon vedon, ja ennenkuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin onnistuu meidän vetää se maalle, ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.
»Mutta nyt olemme saaneet kyliämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojen yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet.»
Langak-tso.
Kokonaisen kuukauden Hedin saattoi työskennellä pyhällä järvellä. Usein tosin saapui ratsastajia vaatimaan häntä matkaansa jatkamaan, mutta Hedin sattui niiden käydessä aina olemaan järvellä, eivätkä he odottaneet. Vihdoin hänen täytyi lähettää miehiään Parkaan, joka on pyhän järven rinnakkaisjärven pohjoispäässä, neuvottelemaan viranomaisten kanssa, mutta itse hän salavihkaa lähti juuri tälle rinnakkaisjärvelle, Langak-tsolle, viipyen sillä viikon päivät, vaikka viranomaiset olivat jyrkästi kieltäneet häneltä pääsyn sinne. Hän koetti saada selville näiden molempien järvien maanalaiset laskuväylät, sillä laskuväylät niillä on, koska niiden vesi on suolatonta, vieläpä erikoisen hyvänmakuistakin. Hedinin vakuutuksen mukaan ne molemmat ovat Sutlejn, Induksen suuren syrjäjoen, lähdejärviä. Langak-tsollakin hän sai kaiken aikaa tepastella myrskyjen kanssa.
Kun hän vihdoin elokuun 30 p. saapui Parkaan, pyysivät govat häntä jo seuraavana päivänä vihdoinkin lähtemään länteen päin ja Hedin suostui sillä ehdolla, että saisi viipyä kolme päivää Khalebissa, puolen päivämatkaa lännempänä, ilmoittamatta kuitenkaan aikomuksiaan. »Tahdoin nimittäin kiertää pyhän vuoren pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta älysin, etteivät viranomaiset siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan viekkaudella voi se onnistua.»
Parkan etevin gova tuli Khalebiin valvomaan luvattoman vieraansa toimia, ja kun tämä neljän miehensä keralla, vain yhden hevosen kantamin kepein varustuksin lähti jonnekin matkaan, tuli gova kysymään, mitä se merkitsi ja minne hän aikoi, johon Hedin vastasi »minä tulen heti takaisin» ja meni sen sileän tien. Hänen miehensä kulkivat jalan, kuten pyhiinvaeltajain täytyi, itse hän ratsasti, arvellen, ettei ollut mikään pyhyyden loukkaus, vaikka pakana kulkikin ratsain.
Pyhä Kailas-vuori.