Uusia maita.
Matkaa jatkettaessa takaisin pohjoisemmille vesille keksittiin idässä jään keskellä musta pilkku, joka huomattiin yksinäiseksi saareksi. Se oli ensimmäinen maa, mitä kohdattiin siitä, kuin oli Macquarien saarilta lähdetty, etelänapamaan etuvartija näillä kulmilla, toista tuhatta metriä korkea, äkkijyrkkä ja melkein kauttaaltaan lumen ja jään peittämä, jyrkimpiä kallioseiniä lukuunottamatta. Bellingshausen nimitti sen Pietari I:sen saareksi. Merivesi oli koko joukon sameampaa kuin ulompana, ja siitä voitiin päättää, ettei Antarktikan manner — jota ei kukaan ollut nähnyt muualla kuin Uuden Shetlannin saarien kohdalla — voinut olla kaukana. Eikä tarvinnutkaan aivan kauan kulkea, ennenkuin se nähtiin. Tammikuun 28:ntena kohosi näkyviin korkea, paljon laajempi maa, jonka lähelle ei tosin päästy, mutta jonka piirteet kuitenkin selvästi erotettiin, koska sattui olemaan kaunis päivä, kaunein koko sillä ajalla, minkä oli Jäämerta kynnetty. Tämä maa nimitettiin Aleksanteri I:n maaksi.
Bellingshausen ei kuitenkaan voinut seurata sen rantoja, jäät pakottivat häntä hakemaan avoimempia vesiä, ja muutaman päivän kuluttua molemmat laivat saapuivat Etelä-Shetlannin saarille tavaten siellä amerikkalaisia hylkeenpyytäjiä, niinkuin olemme jo ennen kertoneet. Bellingshausen tutki saariston eteläkulmia ja antoi toisille saarille venäläisiä, toisille ranskalaisia nimiä — sota Napoleonia vastaan oli vielä tuoreessa muistossa — kuten Jaroslav, Waterloo, Borodino, Smolensk ja Leipzig — mutta nämä nimet eivät tulleet käytäntöön, koska englantilaiset olivat jo vähän aikaisemmin kartoittaneet ja nimitelleet saariston.
Purjehdittuaan Etelä-Orkney saariston läpi »Vostok» ja »Mirni» tutkivat Etelä-Georgian pohjoisrannankin ja suuntasivat sitten Rio Janeiroon, jossa ne viipyivät maalisk. 9:nnestä toukokuun 4:nteen. Kronstadtin satamaan retkikunta saapui heinäkuun 5:ntenä 1821 oltuaan kaksi vuotta matkalla, matkalla, joka on Venäjän laivaston kunniakkaimpia ja joka löytöretkenä on kaikkien kansain kesken suuressa arvossa. Syy siihen, ettei se vastaisiin naparetkiin vaikuttanut niin paljon kuin olisi odottanut, on se että matkakertomuksen julkaisemista viivytettiin, jota paitsi se julkaistiin vain venäjäksi. Vasta v. 1902 siitä julkaistiin jotenkin täydellinen saksankielinen selonteko. Ainoastaan kolme miestä Bellingshausen menetti matkallaan. Hän ylennettiin v. 1831 amiraaliksi ja myöhemmin nimitettiin Kronstadtin satamakapteeniksi ja kuvernööriksi. Pronssinen kuvapatsas siellä jälkimaailmalle muistuttaa tämän venäläisen merisankarin mainetta.
Pyyntimiesten retkiä.
Weddellin retki.
Bellingshausenin retken jälkeen kului taas aikoja, ennenkuin varsinaista tutkimusretkeä tehtiin Antarktikan vesille. Niiden tuntemus kuitenkin melkoisesti laajeni pyyntiretkien kautta. Koska uusilla, kenenkään ennen käymättömillä rannoilla aina odotti ensiksi tulevaa runsain hyljesaalis, niin tekivät jotkut kapteenit sangen uskaliaita yrityksiä tuntemattomia rantoja löytääkseen, tunkeutuen siten sangen kauas etelää kohti ja tavaten Etelänapa-manterenkin tai löytäen sen reunoilta ennen tuntemattomia saaria. Kuuluin näistä pyydystäjistä on James Weddell, englantilainen meriupseeri, joka sodan päätyttyä oli ruvennut hylkeenpyytäjäksi, ja siinä toimessa teki kummallekin jäämerelle monta retkeä.
V. 1823 hän pienellä »Jane»-nimisellä prikillään, jonka seurana oli vielä pienempi yksimastoinen jahti, Etelä-Orkney-saarilta lähti tunkeutumaan etelää kohti uusia rantoja etsiäkseen, ja tällä retkellä hän löysi verraten jäättömän, kauas etelänapaa kohti pistävän merenpoukaman, johon hän purjehti aina leveyspiirille 74°15' saakka, kauemmaksi etelään siis kuin kukaan ennen häntä. Meri oli vielä siitä eteenkinpäin sulana niin pitkälti kuin silmä kantoi, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja molemmat laivat ja niiden miehistöt huonosti varustetut ja kun sitä paitsi retken tarkoitus oli yksinomaan hylkeenpyynti, kääntyi Weddell siitä takaisin, juhlallisin menoin nimitettyään tämän meren »Kuningas Yrjö IV:nnen mereksi». Nimi on kuitenkin myöhemmin muutettu löytäjän mukaan »Weddellin mereksi». Kertomusta tästä rohkeasta ja onnistuneesta retkestä kauan epäiltiin, mutta uusimmat tutkimusmatkat ovat epäämättömästi osoittaneet, että moinen jäistä verraten vapaa meri tosiaan on olemassa Atlantin meren eteläosissa.
Biscoe.
Eräs Lontoon laivanvarustajahuone, Enderby-veljekset, joka lähetti laivojaan Etelä-Jäämerelle hylkeitä pyytämään, harrasti erikoisesti löytöretkiäkin — eräs sen jäsenistä oli Englannin tiedeseuran jäsen — ja vaatimattomista varustuksistaan huolimatta Enderby-veljesten laivat sangen huomattavasti kartuttivat Antarktikan tuntemista. John Biscoen matka »Tula» nimisellä prikillä pienen »Lively» kutterin seuraamana vetää vertoja Cookin ja Bellingshausenin retkille.