Pyydystettyään huonolla menestyksellä hylkeitä Sandwichin saaristossa, Etelä-Jäämeren pohjoisreunalla, Biscoe päätti lähteä uusia rantoja etsimään ja purjehti jäiden ja myrskyjen keskellä itää kohti sekä Cookin että Bellingshausenin reittejä etelämpänä. Vihdoin hän Intian meren eteläpuolella, melkein suoraan etelään Crozetin saaristosta, näki jäiden keskellä selvän maan ja niemen, jonka hän nimitti Kap Annaksi — mainitsematta kenenkä Annan kunniaksi — mutta tätä maata hänen oli mahdoton saavuttaa, sillä vaikka sen luo johti avoin vesi, niin ajoi kuitenkin raju myrsky molemmat alukset jäiden keralla vastustamattomalla voimalla pohjoista kohti, ja vaikka Biscoe pari viikkoa myrskyn kanssa taisteltuaan uudelleen pääsi Kap Annan näkyviin, täytyi hänen kuitenkin vielä toisen kerran luopua yrityksestä ja kiiruimman kautta paeta Tasmaniaan alustensa vaurioita korjaamaan. Töin tuskin hän sinne pääsi, sillä ankarassa taistelussa tuulta, vilua ja jäitä vastaan oli monta miestä kuollut ja loput niin sairaina, että ainoastaan yksi merimies kykeni olemaan apuna laivan hoitamisessa. Kutteri »Livelyssä» oli vain kolme miestä elossa. Töin tuskin se vältti haaksirikon Austraalian rannikolla.
Laivansa vauriot korjattuaan ja uuden miehistön pestattuaan Biscoe kuitenkin lähti etsiskelyitään jatkamaan, purjehtien edelleen itää kohti Etelänapamaan ympäri. Hän pysytteli nyt selvemmillä vesillä säästääkseen aluksiaan ja miehiään, mutta lähestyi kuitenkin Tyynen meren kaakkoiskulmilla ikuisen jään alueitta ja löysi Länsi-Antarktikan rannoilta korkean saaren, jonka hän nimitti kuningattaren muistoksi Adelaiden maaksi. Vähän kauempaa hän löysi kokonaisen jonon matalia jään peittämiä saaria, jotka kartoilla ovat Biscoen saariston nimellä, ja näki niiden takana suuren vuorisen maan, joka myöhemmin nimitettiin Grahamin maaksi.
Pari kuukautta hylkeitä pyydettyään Etelä-Shetlannin saarilla ja monta vaaraa kestettyään — kutteri »Lively» tuhoutui Falklannin saarilla — Biscoe palasi kotimaahan, jossa hänen löytönsä herättivät niin suurta huomiota, että Englannin tiedeseura hänelle antoi kultamitalinsa. Pariisin tiedeseura myöhemmin seurasi esimerkkiä.
Biscoe teki vielä myöhemminkin retkiä löytöjään jatkaakseen, mutta hänellä ei enää ollut yhtä hyvää onnea. Ensimmäinen hänen löytämistään maista on kartoilla merkitty »Enderbyn maaksi». Tätä maata ei kukaan ole sen koommin nähnyt, mutta saksalainen meritutkimusretkikunta, joka v. 1898 »Valdivia» laivalla tutki Etelä-Jäämertakin, pääsi jotenkin lähelle niitä seutuja, missä maan pitäisi olla.
Kapteeni Horsburgh, brittiläisen Itä-Intian komppanian palveluksessa oleva meritutkija, oli jo v. 1830 Englannin tiedeseuran kokouksessa huomauttanut, kuinka kaukana pohjoisessa oli v. 1828 tavattu Etelä-Jäämerestä poistuvia jäävuoria, ja siitä hän päätti, että Greenwichin meridiaanin itäpuolella mahtoi Antarktikassa olla maata, jolla saattoi syntyä moisia valtavia jäävuoria. Jäävuorien lukuisuus mainittuna vuonna saattoi johtua siitä, että maanjäristys oli niitä lohkaissut tavallista suuremman määrän. Biscoe tosiaan löysikin moisen rannan, vaikka vielä koko joukon idempää, ja jotkut toiset purjehtijat tapasivat yhtä kaukana pohjoisessa maata toisilla leveysasteilla. V. 1833 eräs toinen Enderby-veljesten kapteeneista, Kemp, luuli näkevänsä maata Intian meren eteläreunalla Kerguelen saaren eteläpuolella. Tämä maa on kartoilla merkitty Kempin maaksi.
Balleny.
V. 1838 Enderbyt lähettivät John'Ballenyn pyyntiretkelle, kehoittaen häntä samalla uusia maita etsimään. Ballenylla oli »Eliza Scott» niminen 154 tonnin kuunari ja toisena aluksena 54 tonnin kutteri »Sabrina». Hän purjehti Uudesta Seelannista melkein suoraan etelää kohti ja löysi helmikuun 9:ntenä 1839 Antarktikan manteren ulkoreunalta saariston, joka on kartoille hänen nimellään nimitetty. Jotkut näistä saarista olivat sangen korkeat, mutta niin yltyleensä jäätiköiden peittämät, että niille oli mahdoton nousta maihin. Sumut tavan takaa peittivät helmaansa nämä juhlalliset maisemat, niin että niitä nähtiin vain vilaukselta. Ne saivat kukin nimensä niistä lontoolaisista laivanvarustajista, jotka olivat olleet avullisina retkikunnan varustamisessa. Yksi saarista oli toimiva tulivuori, josta parista kohden nousi ilmaan savupatsaita. »Sabrinan» kapteeni henkensä uhalla kävi eräällä saarella sen verran maalla, että sai kopatuksi kiven saaliikseen, ja tämä kivi oli tulivuoren purkama. Molemmat laivat jatkoivat matkaa länttä kohden ja näkivät eräässä kohdassa maan tapaista, nimittäen löytönsä »Sabrinan maaksi». Pian tämän jälkeen pieni »Sabrina» eräänä myrsky-yönä ahtojäissä näytti sinistä hätävalkeata, ja se oli viimeinen elonmerkki, mitä siitä tai sen miehistöstä nähtiin. Balleny laivoineen sitä vastoin pelastui.
Dumont D'Urvillen retki.
Tarve saada tietoja magneettisista voimista ja magneettisen navan asemasta eteläisellä pallonpuoliskolla oli päävaikutin siihen, että Antarktikaan viime vuosisadan kolmannella ja neljännellä vuosikymmenellä alettiin lähettää hyvin varustettuja tieteellisiä retkikuntia. Kuta enemmän laivaliike kehittyi, sitä tärkeämmäksi kävi saada tarkkoja tietoja kompassineulan poikkeumasta (deklinaatiosta) eteläiselläkin pallonpuoliskolla. Ajan etevimmät tiedemiehet, ennen muita A. v. Humboldt, jolle kaikissa maissa tunnustettiin ensimmäinen sija varsinkin maantiedettä koskevissa luonnontieteissä, kehoittivat hartaasti perustamaan eteläiselle pallonpuoliskolle magneettisia havaintoasemia ja samalla lähettämään retkikuntia tekemään havaintoja niin lähellä eteläistä magneettista napaa kuin suinkin. Kuulu saksalainen J.K.F. Gauss oli nerokkaiden laskujen kautta johtanut kaavat poikkeuman määräykselle kaikkialla maanpinnalla. Pohjoisella pallonpuoliskolla hänen kaavansa olivat loistavasti käyneet yhteen havaintojen kanssa, mutta eteläiseltä pallonpuoliskolta puuttui vertaukseen kelvollisia havaintoja. Suurin osa vanhemmista, laivoilla tehdyistä havainnoista, oli kelvottomia, koska laivan metalliosien vaikuttamaa häiriötä ei oltu osattu poistaa sijoittamalla vastavaikutusmetalleja soveliaihin paikkoihin. Eteläisen magneettisen navan asemaksi Gauss oli laskenut 66° etel. leveyttä, 146° itäistä pituutta Greenwichistä. Gauss oli sitä paitsi keksinyt entistä täydellisempiä koneita magneettisten voimain mittaamiseksi, ja näillä olivat uudet havainnot tehtävät.
Ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka saivat retkikuntansa valmiiksi, heidän jälkeensä amerikkalaiset ja viimeksi englantilaiset, joiden valmistukset suurisuuntaisuutensa vuoksi vaativat enimmän aikaa.