Dumont D'Urville.
Jules Dumont D'Urvilie eli merimiesuransa parhaat ajat Tyynellä merellä, jolla Ranskan lippu yhdeksännellätoista vuosisadalla liehui kaikkia muita ylinnä. Valaanöljy oli siihen aikaan hyvässä hinnassa ja Tyynen meren kaikissa osissa oli sen, vuoksi pyytäjiä. Ranskan satamista lähetettiin sinne paljon laivoja, jotka tavallisesti viipyivät kolmisen vuotta ja kauemminkin matkallaan, ennenkuin takaisin palasivat. Ranskan meriministeriö lähetti aina jonkun ajan kuluttua sotalaivan valaanpyytäjien luo eteläisen lauhkean vyöhykkeen yksinäisille merenkeskeisille saarille viemään kaikenlaisia tarpeita, antamaan lääkärin hoitoa, rankaisemaan rikoksentekijöitä, etsimään haaksirikkoisia merimiehiä, ja nämä retkikunnat samalla parhaan taitonsa mukaan edistivät maantuntemusta. D'Urville, Ranskan sotalaivaston upseereja [Dumont d'Urvilleä Ranskan on kiittäminen siitä, että se omistaa Meliläisen Venuksen, kreikkalaisen kuvanveistotaiteen jaloimman tuotteen, sillä hän Välimerellä risteillessään ensimmäisenä oivalsi äsken maasta kaivetun mestariteoksen arvon, ja hänen innokkaan suosituksensa johdosta Ranskan hallitus patsaan lunasti.], suoritti vv. 1822—25 ensi matkansa Tyynelle merelle ja sai pian sen jälkeen itse retkikunnan johdettavakseen. Tämä uusi retki kesti kolme vuotta (1826—1829) ja sen kuluessa hän tutki varsinkin Tyynen meren saaristojen kansallisia oloja, sillä kansatiede oli tämän purjehtijan varsinainen tutkimusala. Retkellä hän ohjeittensa mukaan etsi La Pérousen haaksirikkoutunutta laivaa ja löysikin sekä sen että paljon muitakin jäännöksiä kadonneesta retkikunnasta. Dumont d'Urville julkaisi retkestään 20 osaa käsittävän matkakertomuksen.
Oltuaan jonkun aikaa epäsuosiossa Dumont d'Urville sai kaksi laivaa viimeistä ja suurinta retkeään varten, jolla hän aikoi täydentää Tyynen meren tutkimuksiaan, mutta lisäksi hänet velvoitettiin ulottamaan maantuntemusta jäiden piirittämässä Antarktikassa niin kauas kuin suinkin ja toimittamaan tarkkoja fysikaalisia ja muita luonnontieteellisiä havainnoitu. Syyskuun 7:ntenä 1837 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät Toulonin satamasta pitkälle matkalleen, parannellen ensi työkseen Magalhãesin salmen karttaa ja kääntäen tammikuun alussa 1838 kokkansa etelää kohti, tunkeutuakseen vielä kauemmaksi etelään kuin Weddell. Weddellin ennätyksen voittamisen oli Ranskan kuningas nimenomaan hänen tunnolleen laskenut, se oli oleva hänen päätehtävänsä Antarktikassa.
Tammikuun 22:ntena 1838 tavattiin ahtojäävyöhyke, mutta se näytti kokemattomain ranskalaisten upseerien mielestä niin tiheältä, etteivät he uskaltaneet siihen soreine sotalaivoineen tunkeutua, ja Weddellin ennätys jäi siis voittamatta, ei sitä edes likimain saavutettukaan. D'Urviileä tämä harmitti niin suuresti, että hän sitten väitti Weddellin puhuneen matkastaan paljaita loruja. »Astrolabe» ja »Zélée» purjehtivat näillä seuduilla edestakaisin lähes pari kuukautta, koettaen yhä uudelleen tunkeutua jäiden sekaan ja kokien paljon vastuksia tämän meren ainaisten myrskyjen, lumipyryjen, sumujen ja suunnattomien aaltojen vuoksi. Retkikunnan mukana oli etevä taiteilija ja hänen kuvansa ovat jälkimaailmalle säilyttäneet erinomaisen esityksen molempien laivojen seikkailuista.
Helmikuun 27::ntenä 1838 molemmat laivat näkivät maata Etelä-Shetlannin saarien lounaispuolella ja d'Urville luuli olevansa sen ensimmäinen löytäjä, vaikka se oli samaa rannikkoa, jonka Palmer ja Biscoe jo paljon aikaisemmin olivat löytäneet. Hän nimitti maan Louis Philipin maaksi kuninkaansa mukaan, mutta ei viitsinyt sitä tarkemmin tutkia, vaikka jääsuhteet vielä näyttävät olleen suotuisat. Vuodenaika oli kuitenkin myöhäinen ja Dumont d'Urville halusi päästä pois Tyynen meren vienommille vesille, varsinaiselle tutkimusalalleen, ennenkuin talvi hänet yllättäisi. Siellä hän vietti pari vuotta ja käytti aikansa mitä parhaiten. Ennen kotiin lähtöään hän kuitenkin päätti vielä kerran tunkeutua Antarktikan jäihin, toivoen onnen ehkä olevan suotuisemman kuin ensi kerralla. Hän oli kuullut englantilaisen ja amerikkalaisen retkikunnan pyrkivän magneettiselle navalle ja tahtoi ennättää ennen niitä.
Uuden vuoden päivänä 1840 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät etelää kohti Tasmanian pääkaupungista, jossa taiteilija Goupil oli kuollut ja johon osa miehistöstä jäi sairastamaan. Tyhjille tiloille hän suurella vaivalla sai englantilaisia merimiehiä. Tammikuun puolivälissä tultiin jäihin ja yhä etelämpänä alkoi ilmestyä suunnattomia tasalakisia jäävuoria, jotka eivät varmaankaan olleet oileet kovin kauaa tuulien ja aaltojen ajettavina, koska niiden sivut vielä olivat niin ehjät. Pingviinejä, hylkeitä ja valaita nähtiin ja päätettiin, ettei maa voinut olla kaukana.
Ådélien maa.
Juuri kun toivottiin päästävän napapiirin eteläpuolelle — ensi kerran koko matkalla — nähtiin maata, joka 1,000—1,200 metrin korkuisena ulottui kahden puolen silmän siintämättömiin, mutta oli niin kauttaaltaan jään ja lumen peittämä, ettei siitä pistänyt esiin ainoatakaan kohtaa paljasta maata. Ranta oli äkkijyrkkä korkea jääseinä, josta meressä uiskentelevat jääsaaret ilmeisestikin olivat lohjenneet. Sää oli kuitenkin nyt niin tyyni, että d'Urvillen oli mahdoton päästä laivoillaan lähemmäksi tätä maata, ja sen edustalla vietettiin siis nyt suurella melulla merimiesjuhla, joka oli napapiirin ylimenoa varten valmistettu. Tammikuun 21:ntenä kuitenkin saatiin vähän tuulta ja molemmat laivat lähtivät purjehtimaan pitkin tätä löydettyä rantaa, kautta kujan, jonka muodostivat »kuin tarumaailman kristalli- ja timanttipalatsit». Sää oli edelleenkin kaunista ja d'Urville antoi loistavan kuvauksen häikäisevästä jäämäailmasta, joka hänelle oli täten porttinsa avannut. Laivat kulkivat vienon tuulen vetäminä rannikkoa seuraillen itää kohti ja merimiehet kilvan kirkuivat pingviinien kanssa, jotka outoutensa kautta suuresti huvittivat heitä. Kallisteneula osoitti 86° ja kompassit olivat niin pyörällä, ettei koko laivalla ollut kahta, jotka olisivat samalla tavalla osoittaneet. Näytti siltä, että magneettinen napa oli nähdyllä maalla jonkun matkan päässä rannasta. Uiskentelevat jääpalatsit toisinaan tulivat niin lähelle, että laivat näyttivät kulkevan jättiläiskaupungin kapeita katuja. Upseerin komentosanat kajahtelivat takaisin kohtisuorista jääseinämistä ja aallot hyökkäsivät pauhaten vesirajaan muodostuneihin jääluoliin, synnyttäen pyörteitä, jotka olisivat saattaneet laivat suureen vaaraan, jos tuuli olisi tyyntynyt. Auringonpaisteessa suli lumi jäävuorien laa'alla laella ja sieltä suistui mereen könkäitä. Yksi jäävuori oli tummanvärinen, ikäänkuin jään seassa olisi ollut multaa. Erään jäävuoren matalalla niemekkeellä tehtiin magneettisia havainnolta. Mutta sitten huomattiin rannalla selviä kallioita ja paikalla lähti kummastakin laivasta vene kilvalla soutamaan näille kallioille, joille trikoloori tuota pikaa pystytettiin liehumaan, vaikka maihin nousu olikin hyökylaineiden vuoksi vaarallista. Pullo bordeaux-viiniä tyhjennettiin ja kun oli otettu mukaan kivinäytteitä — mitään muuta ei näillä kallioilla ollutkaan — niin palattiin laivaan. Dumont d'Urville nimitti maan vaimonsa mukaan »Adélien maaksi».
Pari päivää laivat seurailivat tätä rannikkoa, jonka suurin korkeus nyt arvosteltiin 500 metriksi, mutta sitten täytyi jäiden vuoksi kääntyä pohjoiseen. Äkillinen myrsky erotti laivat toisistaan, »Astrolaben» isopurje repesi riekaleiksi ja pelättiin mastojen katkeavan, mutta ilman suurempaa tapaturmaa molemmat laivat kuitenkin suoriutuivat myrskystä, vaikka olivatkin kahdessatoista tunnissa kärsineet enemmän vaurioita kuin ennen kuudessa kuukaudessa. Eräänä iltapäivänä nähtiin amerikkalaiseen Wilkesin retkikuntaan kuuluva laiva, mutta molemmanpuolinen kateus ja epäluulo vaikuttivat, ettei aluksien välillä syntynyt mitään keskustelua. Virallisessa kertomuksessaan kummankin retkikunnan johtaja syytti toinen toistaan. Kauempana lännessä Dumont d'Urville tapasi uuden, 40 metriä korkean, rannan kaltaisen jääseinämän, jonka päällystä kuitenkin näytti olevan aivan tasainen. Vaikkei tämän seinämän takaa näkynytkään vuoria, päätti hän kuitenkin, ettei kiinteä maa voinut olla kaukana, ja »Zéléen» kapteenin rouvan kunniaksi ranta nimitettiin »Clarien rannikoksi». Sitten oli käännyttävä pohjoista kohti jäiden vuoksi ja d'Urville saattoi mielestään kokonaan kääntää selkänsä Antarktikalle ja palata Tyynelle merelle.
Marraskuussa 1840 retkikunta saapui takaisin Ranskaan, jossa d'Urville ylennettiin amiraaliksi ja seuraavana vuonna valittiin Ranskan maantieteellisen seuran neuvoston presidentiksi. Hän julkaisi matkastaan suuren teoksen, joka varsinkin oivallisten kuvainsa ja luonnonkuvauksiensa vuoksi saavutti paljon tunnustusta. Toukokuussa 1842 hän vaimonsa ja poikansa keralla sai surmansa rautatiematkalla Versaillesiin. Dumont d'Urville oli äreä ja riitainen ja joutui helposti huonoihin väleihin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, mutta Ranskan tutkimusmatkustajain loistavassa sarjassa hänellä kieltämättä on etevä sija.