Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.
Charles Wilkes.
Yhdysvalloissa oli tultu siihen päätökseen, että nuoren tasavallankin tuli ryhtyä muiden kansain keralla maapallon karttaa täydentämään ja sen luontoa retkien kautta valaisemaan, mutta valtiomahdit olivat tämmöisissä asioissa niin riitaiset, että se retkikunta, joka elokuussa v. 1838 lähti pitkälle tutkimusmatkalleen, oli kaikin puolin kunnottoman huonosti varustettu Antarktikan vaikeita sää- ja purjehdusoloja kestämään. Laivoja retkikuntaan kuului kuusi, mutta niistä yksi, varastolaiva, oli niin kömpelö purjehtimaan, että se täytyi kesken takaisin lähettää, yksi niin laho, että pelättiin sen joka myrskyssä pohjaan menevän, ja kaksi oli vain pientä luotsipurtta, joista toinen ei ollut edes sadan tonnin kantoinen. Miehistöllä ei ollut kunnollisia lämpimiä vaatteita, mutta siitä huolimatta oli tunkeuduttava etelänapaa kohti niin pitkälle kuin suinkin. Useita tiedemiehiä seurasi laivain mukana, mutta vapaassa Amerikassa oli tiede vielä niin ala-arvoisessa asemassa, etteivät nämä edes päässeet mukaan varsinaisille jäämerimatkoille, jota paitsi he muutoinkin olivat kaikessa meriupseerien määräysvallan alaisia.
Retkikunta purjehti ensin Tulimaan vesille toimittamaan siellä merimittauksia ja luonnontutkimuksia, ja neljä laivaa yritti sieltä kahdessa osastossa tunkeutua etelänapaa kohti. Mutta Wilkes ei itse päässyt likimainkaan niin kauas etelää kohti kuin Weddell hänen purjehtimallaan reitillä, eikä toinen osasto kauemmaksi Cookia niillä seuduin, missä tämä kuulu purjehtija oli tunkeutunut kauimmaksi eteläisen napapiirin taa.
Palattuaan Tulimaahan jäämeren retkeltään koko laivasto lähti Valparaisoon, Chileen. Kap Hoornin edustalla toinen luotsialuksista miehineen päivineen joutui aaltojen uhriksi. Valparaisosta kuljettiin Tyynen meren poikki semmoisia reittejä, joilla oli vähimmin purjehdittu, etsien saaria ja kareja, jotka vain arviokaupalla oli karttaan pantu. Marraskuussa 1839 neljä laivoista saapui Sydneyn satamaan — suurin oli hitautensa vuoksi lähetetty kotiin — ja sieltä lähdettiin uudelle retkelle Antarktikaan. Laivat varustettiin nyt vaarallista matkaansa varten niin hyvin kuin voitiin, mutta sittenkin ne olivat aivan epätyydyttävät taistelemaan Etelä-Jäämeren jäitä ja myrskyjä vastaan. Wilkestä retki kovin epäilytti, mutta maansa kunnian vuoksi hän sille kuitenkin lähti, vaikka raskaalla mielellä.
Tammikuun puolivälissä amerikkalaiset luulivat näkevänsä jään peittämää maata ja alkoivat seurata sen reunaa länttä kohti. On mahdollista, että Ballenyn saaret olivat ensiksi nähty maa, vaikka retkikunta kulki jotenkin etäältä niiden ohi. Mutta pian tuli näkyviin yhtäjaksoisempi ranta, jonka korkeimpain kohtain Wilkes arveli kohoavan 1,000 metriä merestä. Laivat seurailivat sitä länttä kohti pitkin jyrkän, korkean jäämuurin reunaa, valtavien tasalakisten jäävuorien keskellä, joista toiset kohosivat 60 metriä merestä. Joukossa oli kuitenkin monenlaisia murtomuotojakin, niin että Wilkes mielestään purjehti kuin raunioiksi sortuneen alabasterikaupungin vesikatuja.
»Peacockin» seikkailu.
Täällä laho »Peacock» törmäsi perä edellä jäävuoreen, särki peräsimensä ja oli jääankkureilla kiinnitettävä jäävuoreen. Mutta tuulen yltyessä jääankkurit irtautuivat ja laiva ajautui kylki edellä jäävuoreen, joka pahasti ruhjoi sitä. Viime hetkessä se kuitenkin saatiin purjeiden avulla ulospäin kääntymään. Tuskin se oli puolta laivanmittaa poistunut, ennenkuin jäävuoren räystäästä suurella pauhulla putosi laivan vanaveteen jääkallio, joka olisi koko laivan ruhjonut, jos se vielä olisi ollut paikallaan. Monta päivää »Peacock» oli mitä kamalimmassa vaarassa, kolhien kylkiään survoviin jäihin, mutta vihdoin peräsin saatiin auttavasti korjatuksi ja laiva pääsi poistumaan jäämuurin lahdelmasta, jossa se oli ollut vähällä tuhoutua. Paitsi muita vammoja se oli miltei koko keulansakin menettänyt. Ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea matka Sydneyhin, jonne se myrskyisen ja vaarallisen matkan jälkeen saapuikin. Se jäämuurin aukko, johon laiva oli tuulen pyöräyksen kautta sortunut, oli päivää aikaisemmin Wilkesin itsensä ohi purjehtiessa ollut ummessa ja luultavasti se taas pian sulkeutui »Peacockin» pois päästyä. Laiva tosiaan oli ollut samanlaisessa satimessa kuin Jasonin »Argo» Symplegadien, kahden yhteen lyövän kallion, välitse purjehtiessaan.
Wilkesin päälaivat, »Vincennes» ja »Porpoise», jatkoivat matkaansa länttä kohti pitkin jäämuuria. Wilkes haki aukkoa, josta pääsisi maihin nousemaan. Joinakin päivinä ilma oli kaunista, mutta toisina raivosivat kammottavat myrskyt, jotka tekivät purjehtimisen näissä jäävuorisokkeloissa vielä monin verroin vaarallisemmaksi. Lopulta Wilkesin täytyi pyrkiä väljemmälle vedelle, sillä tammikuun 28:ntena ilmapuntari uhkaavan nopeaan laski. Lumimyrsky esti näkemästä ja tyrsky hyytyi kannelle ja köysistöön jääksi. Purjeita pienennettiin, ei kuitenkaan niin vähäksi kuin tuulen voima olisi vaatinut, sillä laivalla täytyi ohjausta varten olla hyvä vauhti. Illalla jäävuoria alkoi olla hyvin tiheässä. Peräsintä täytyi tavan takaa kääntää puolelta toiselle niitä väistellessä ja laivaa purjein rasittaa, jotta voitiin pysyä tuulen puolella niistä.
»Purjehdimme aivan läheltä niiden tuulen päällisen kyljen ohi ja selvään kuulimme hyökylaineiden pauhun niitä vastaan. Silloin tällöin näimme hämäriä ulkopiirteitä, ne näyttivät silloin olevan aivan lähellä päällämme. Monesta vaarapaikasta päästyämme huomasin laivan lopulta niin jään peittämäksi ja vahtivuorossa olevat niin voimattomiksi sitä hoitamaan, että heti puolenyön jälkeen joka mies kutsuttiin kannelle.» Seitsemän tuntia olivat kaikki kannella ja laiva oli kaiken aikaa perikadon partaalla. Ankara kiihtymys valtasi mieliä. Tykkipäällysmies kaatui jäisellä kannella ja katkaisi kylkiluunsa, muuan merimiehistä joutui mastossa purjeen mutkaan sitä kääriessään ja saatiin hädin tuskin pelastetuksi ja köydellä kannelle lasketuksi, ennenkuin hän paleltui kuoliaaksi. Kerran laiva jo näytti syöksyvän aivan päin valtavaa jääsaarta, mutta viime hetkessä huomattiin kahden jäävuoren välillä kapea kuja. Tämän kujan petolliseen tyventöön »Vincennes» syöksyi, tuulen pyörre iski äkkiä aivan edestä purjeisiin, kaikki oli hiljaa ja hetkisen kaikki häälyi elämän ja kuoleman välillä. Ilokseen kapteeni kuitenkin pian taas kuuli myrskyn raivoisan ärjynnän ja tiesi laivoineen pelastuneensa kamalasta perikadosta. Iltapäivällä myrsky taukosi ja Wilkes kääntyi uudelleen etelää kohti nähdäkseen, eikö hän jollakin kohdalla pääsisi maihin. Tammikuun 30:ntenä aurinko kirkkaasti valaisi merta, joka oli täpötäynnään kaiken kokoisia jäävuoria, ja purjehtijat hämmästyksellä katselivat, minkälaisen' vuorisokkelon kautta laiva oli pimeässä syöksynyt perikatoon joutumatta. Täysin purjein »Vincennes» nyt nopeaan läheni jäämuuria ja löysi lahden, jonka toisella puolella oli jäämuuri, toisella puolella kallioita. Kallioiden ja jäämuurin takana näkyi selvään 1,000 metrin korkuinen maa, joka ulottui lännestä itään ainakin sata kilometriä. Meri oli kuitenkin yhä niin levoton, ettei venettä voitu laskea veteen. Wilkes nimitti maan »Antarktikan mantereksi». Se oli sama maa, jonka d'Urville jo oli löytänyt.