Uusi raivomyrsky iski laivan kimppuun, niin ettei se voinut pitää muuta kuin paria myrskypurjetta, ja vielä toinen kammon yö sen täytyi viettää jäävuorien keskellä, joka mies kannella, perikato joka hetki uhkaamassa. Tällä kertaa vaara oli vielä suurempi sen vuoksi, että tuuli puhalsi jäämuuria kohti, painaen laivaa yhä lähemmäksi sitä. Myrsky kuitenkin taukosi ja Wilkes läksi heti takaisin noustakseen maihin löytämässään lahdessa.
Laivan lääkärin suosituksella miehistö nyt vaati palaamaan takaisin, koska sen terveys oli kovin riutunut näinä myrskypäivinä, mutta maansa kunniaa muistuttaen Wilkes vaati kulkemaan eteenpäin ja häntä oli toteltava.
Helmikuun 2:na »Vincennes» taas purjehti jäämuurin reunaa länttä kohti ja ennen mainittu korkea maa oli näkyvissä. Nähtiin paljon pohjaan tarttuneita jäävuoria ja vesi oli sekaista, kuten rannan läheisyydessä ainakin. Tuli jälleen pahoja säitä ja yöt alkoivat pidetä, mutta helmikuun 7:s oli kirkas ja kaunis ja »Vincennes» seuraili 50 metrin korkuista äkkijyrkkää jäämuuria länttä kohti. Sen takana näkyi selvään korkean maan ulkopiirre; se oli Dumont d'Urvillen »Clarien rannikko». Seurasi sitten useitakin kauniita päiviä ja jäämuuri esiintyi koko mahtavuudessaan, mutta maamerkit kävivät epäselvemmiksi ja niitä nähtiin harvemmassa. Yöllä nähtiin pohjoisessa komeat revontulet. Helmikuun 12:ntena nähtiin taas selvään maata, mutta sitäkin oli mahdoton saavuttaa. Se oli korkea vuoristo monine selänteineen ja lovineen. Sen edessä oleva jäämuuri oli niin korkea, äkkijyrkkä ja yhtämittainen, että oli aivan mahdoton päästä maihin. Seuraavanakin päivänä nähtiin korkeata, lumista maata ja yhä sitäkin seuraavina, mutta kun sitä oli mahdoton saavuttaa, niin noustiin eräälle suurimmalle jääsaarelle ja koottiin siitä kivinäytteitä, basalttia ja punaista hiekkakiveä. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi halunnut ottaa mukaansa näytettä Antarktikan manteresta. Jääsaaren laella oli puolen hehtaarin laajuinen sileän jään peittämä allikko, ja sen pinnalla miehet liukuivat huvikseen. Jään alta saatiin suolatonta vettä ja voitiin täyttää kaikki vesiastiat.
Uusia maita.
Wilkes jatkoi yhä matkaa länttä kohti, toivoen saavuttavansa Enderbyn maan. Meressä kiehui valaita, hylkeitä ja pingviinejä. Monta soran sekaista jäävuorta nähtiin ja muutamilla niistä käytiin. Helmik. 16 p. jäämuuri mutkasi pohjoista kohti ja seuraavana päivänä oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi länttä kohti. Lounaassa nähtiin maan merkkejä ja siellä oleva maa sai nimeksi »Termination Land». Tosin ei »Challenger»-retkikunta myöhemmin tavannut Wilkesin osoittamalla paikalla maata, eikä enää jäämuuriakaan, mutta saksalaisen »Gauss»-retkikunnan löytämä Gaussin vuori ei ole paljoakaan kauempana samassa suunnassa, jossa Wilkes luuli viimeisen maan nähneensä. »Vincennes» oli lopulta joutunut suureen jäämuurin lahdelmaan, jossa oli runsaasti suunnattoman suuria valaita. Ne puskuttivat kuin veturit ja tulivat paljon lähemmäksi laivaa, kuin laivassa olijat oikeastaan olisivat suoneet. Yöllä nähtiin erinomaisen komeat revontulet ja ne miehistöstä, jotka eivät olleet työssä, makasivat selällään katselemassa monivärisiä säteitä, jotka loimusivat taivaan navasta taivaanrantaa kohti joka suuntaan. Jäämuurin suojassa oli tyyni kuin joella ja alettiin jo pelätä, että ehkä olikin jouduttu umpimutkaan, mutta 20:ntena tuntui maininkia, joka ilmaisi avomeren läheisyyttä, ja pian se sitten saavutettiinkin. »Olen harvoin nähnyt niin paljon iloisia kasvoja», kertoo Wilkes, »taikka semmoista riemua, kuin syntyi laivalla ilmoittaessani jättävämme nämä vedet». Miehistö riemuitsi, kun tämä vaarallinen risteily vihdoinkin oli päättynyt.
Maaliskuun 11 p. »Vincennes» saapui Austraaliaan Sydneyn satamaan. Siellä tavattiin »Peacock», mutta »Porpoise» ja »Flying Fish» vasta Uudessa Seelannissa. »Porpoise» oli se Wilkesin laivoista, joka johtajan laivasta erottuaan oli tavannut Dumont d'Urvillen retkikunnan. »Porpoisen» kapteeni, väärin käsittäen ranskalaisten liikkeet, oli luullut d'Urvillen tahtoneen häväistä Yhdysvaltain lippua ja sen vuoksi hän niin nopeaan käänsi ranskalaiselle selkänsä. Wilkes kuultuaan kertomuksen tapauksesta suuttui ankarasti, mutta luultavaa on, että suuttumuksen syy johtui väärinkäsityksestä. Retkikunnan pienin alus oli joutunut jäissä niin tukalaan tilaan, kun miehet sairastuivat, ettei lopulta edes voitu isoa purjetta reivata ja taistellessaan myrskyjä vastaan se oli vuotanut niin pahasti, että pumppujen täytyi alituiseen olla käynnissä. »Flying Fishin» oli sen vuoksi täytynyt kesken luopua löytöretkestä ja henkensä edestä paeta Uuteen Seelantiin, jonne se vaarallisen matkan jälkeen saapuikin.
Wilkesin maa.
Austraaliasta Wilkes lähetti löydöistään karttaotteen, James Rossille, joka juuri oli lähdössä suurelle tutkimusretkelleen, ja herätti sillä Rossin suuttumuksen, sillä juuri samoille seuduille Ross oli matkalla, saavuttaakseen magneettisen navan lyhyintä tietä. Nyt oli amerikkalainen joutunut ennen, tutkinut rannan ja osoittanut laivalla olevan mahdotonta magneettista napaa saavuttaa. Ross puolestaan kosti retkeltään palatessaan siten, että osoitti ainakin länsiosan Wilkesin piirtämästä maasta riittämättömällä syyllä maaksi piirretyksi, sillä hän oli purjehtinut Wilkesin maan poikki. Monta vuosikymmentä myöhemmin Scott »Discoveryllä» osoitti merta ulottuvan vielä paljon kauemmaksikin länttä kohti aloilla, jotka Wilkes oli piirtänyt Antarktikan mantereksi. Wilkes oli merkinnyt rannikoksi likimain suuren jäämuurin reunan, mutta myöhemmät purjehtijat ovat osoittaneet, että jäämuuri toisina vuosina voi ulottua kauas merelle, kunnes jääkenttä maanjäristyksien tai muitten syitten vuoksi lohkeaa jäävuoriksi ja sen reuna siirtyy kauas etelää köhii. Siitä huolimatta osoitti jäämuuri kuitenkin rantaa, vaikk'ei se ollutkaan niin lähellä kuin Wilkes oli luullut. Hyvällä syyllä koko tämä rannikko on nimitetty »Wilkesin maaksi» muistoksi amerikkalaisen purjehtijan uljaasta taistelusta sen jäiden saartamilla äärillä.
Antarktikasta lähdettyään Wilkes vielä ohjeittensa mukaan tutki Tyynen meren pohjoisosia. Amerikkaan palattuaan hän sai aluksi huonon palkan palveluksistaan, sillä hänet haastettiin sotaoikeuden eteen vastaamaan virkavaltansa väärinkäytöstä y.m. syytöksistä. Oikeus kuitenkin vapautti hänet ja Charles Wilkes kohosi korkeaan asemaan Yhdysvaltain laivastossa. Orjasodassa hän taisteli pohjoisvaltojen puolella.
James Ross löytää Antarktikan ihmeet.