Retkeilijäjoukko oli jakaantunut kahteen osaan, toinen oli varsinainen kiipijäosasto — sitä johti prof. David — toisen piti apuosastona seurata puolitiehen, mutta se ei malttanutkaan jäädä sinne, vaan tuli perille saakka.
Erebuksen korkuiselle vuorelle on kaikkiallakin maailmassa vaikea nousta, mutta varsinkin Etelänavan seuduilla, jossa kylmyys vuoren juurellakin on niin tuima. Meren rannasta noin 1,800 metrin korkeuteen tulivuoren kaltaat nousevat jotenkin loivasti, mutta siitä nousu muuttuu yhä jyrkemmäksi aina ensimmäisen kraatterin reunalle saakka. Rinteet ovat laajalti lumen ja jään peitossa merenrannasta alkain, ja jäätiköt päättyvät mereen joko äkkijyrkin seinämin taikka glasieerikielekkeinä, joista yksi kapean aallonmurtajan tavoin ulottui 8 kilometriä ulos mereen. Vuoren juurella on kuitenkin vanhoja moreeneja ja kalliota. Keskivyöhyke taas on melkein ympäriinsä jäätä ja lunta, ainoastaan siellä täällä paljastuu tummia laavakallioita, taikka pieniä »loiskeiloja», jotka ovat vähäisien sivupurkauksien kautta syntyneet ja erinomaisen selvään esiintyvät rinteen valkoista lumipeitettä vastaan. Noin 1,900 metriä korkealla on musta rosoinen kallionharjanne, jäännös kaikkein vanhimmasta kraatterista. Tästä kohoaa ulkokraatteri synkein seinämin; laavakalliot kannattavat sitä ikäänkuin pilarit, välillään jyrkkiä lumiluisuja. Tämän kraatterin reuna on 3,450 metriä korkealla, kita itse on sammunut. Vielä sitä korkeammalla on uusi toimiva kraatteri, joka Rossin ajalla purki laavaa. Siinä on yhä vieläkin sulaa laavaa pohjalla, josta melkein koko pitkän napayön näkyi taivaalla hehkua. Milloin ilmapaine oli tavallista alhaisempi, silloin hehku oli kirkkaimmillaan. Kraatterista kohosi ilmaan ainainen höyrypatsas, joka retkikunnalle oli hyvä ilmastollinen merkki, koska siitä aina saattoi nähdä tuulen suunnan korkeammissa ilmakerroksissa. »Se on tärkein ilmatieteellinen viisari, mitä on koko maapallolla». Mitenkä muutoin olisikaan voitu saada tietoja Etelämaan korkeammissa ilmakerroksissa vallitsevista, tuulista. Joskus tämä höyrypatsas kohosi kohtisuoraan 1,000—1,300 metriä, ennenkuin se levisi ilmavirran mukaan. Toisinaan näytti kraatteri olevan niin reunojaan myöden täynnään hehkuvaa laavaa, että retkikunta talvimajassaan huolestuneena pohteli, minkälaisia vaikutuksia laavavirta voisikaan aikaan saada, jos se äkkiä valuisi jäisille rinteille.
Maaliskuun 5 p. retkikunta lähti matkaan, vetäen perässään rekeä, jossa oli 226 kiloa eväitä ja muita varustuksia. Reen kuljettaminen tietysti oli vaikeata, etenkin kun toisin paikoin täytyi taivaltaa aivan paljaitten kivikoitten yli. Toisin paikoin taas täytyi vetää rekeä jyrkkiä jäärinteitä, joilla kiipijäin täytyi ryömiä nelin kontin, jos mieli päästä eteenpäin. Suurena vastuksena olivat nietokset, joita myrskyt olivat lietsoneet hangen pinnan täyteen. Nämä nietokset olivat kiusalliset varsinkin semmoisissa kohdissa, joissa ne juoksivat yhtä suuntaa kuin retkikunnan matka. Illalla tehtiin leiri, kun oli kuljettu 11 kilometriä ja noustu noin 840 metriä merenpintaa korkeammalle. Aamulla jatkettiin matkaa -23 1/2° pakkasessa. Nousu muuttui yhä jyrkemmäksi. Seuraava yö vietettiin jo 1,717 metrin korkeudessa, vaikka oli kuljettu vain 4 3/4 kilometriä eteenpäin. Sinä yönä lämpömittari osoitti yli -33° pakkasta. Matkalla tavattiin yhä enemmän kaikenlaista vulkaanista kuonaa, josta prof. David saattoi päättää, että Erebuksella oli aivan viime aikoina ollut purkaus.
Osa ruokavaroista jätettiin tähän toiseen leiriin, kun lähdettiin matkaa jatkamaan. Lumijyrkänteet kävivät yhä pystymmiksi. Muuan osanottajista, jonka jalka petti, luisti huimaa kyytiä alaspäin melko rinteen, mutta ei taittanut niskaansa eikä muitakaan jäseniään. Kolmantena iltana oltiin 2,670 metriä korkealla. Ilman lämpötila oli lähes -29° kylmää. Tämä lämpeneminen suuremmasta korkeudesta huolimatta ennusti lumimyrskyä. Se alkoikin yöllä ja kiihtyi seuraavana päivänä yhä, puhaltaen kauhealla raivolla rotkoon, johon retkikunta oli leirinsä pystyttänyt. Lunta tuiskui niin tiheään, tuuli rymysi niin julmasti, että vaikka molemmat teltat olivat vain 10 metrin päässä toisistaan, niin ei kumpikaan tiennyt toisestaan mitään, niinkauan kuin myrskyä kesti. Kiipeilijät makasivat kaiken päivää makuusäkeissään. Ulos ei ollut yrittämistäkään. Eräältä retkikunnan jäsenistä, joka pisti nenänsä ulos teltasta, myrsky riuhtasi rukkasen ja hänen lähtiessä sitä takaa ajamaan nakkesi miehen alas erääseen kuiluun ja vielä toisen miehen perässä, joka riensi edellistä auttamaan. Kolmannella teltan asukkaista oli sillä välin epätoivon työ pitää koossa telttaa ja tavaroita. Nelin kontin ryömien pääsivät molemmat myrskyn ryöstämät palaamaan, mutta toiselta olivat voimat siihen määrään uupunet, että hän oli vähällä jähmettyä, ennenkuin pääsi makuupussiin. Sanomattoman vaikea työ oli miesten vielä suoritettava, ennenkuin olivat saaneet yhteisen makuupussinsa tyhjennetyksi lumesta, jota oli siihen tuiskunnut. Koko päivän ja seuraavan yönkin täytyi retkeilijäin olla juomatta, kun ei voitu pitää edes sen -vertaa tulta, että olisi voitu lunta sulattaa. Vasta seuraavana aamuna oli myrsky asettunut, niin että voitiin lähteä matkaa jatkamaan.
Tie kohosi nyt niin jyrkäksi, että se oli kolmasosa suorasta kulmasta. Eräässä pystyssä jäätikkörinteessä valtasi ilman ohuuden vuoksi äkillinen väsymys erään kiipeilijöistä, niin että hän ilman joutuisaa apua olisi syössyt alas. Sinä päivänä saavuttiin vanhalle kraatterille, joka enimmäkseen oli täynnään lunta ja jäätä, toisin paikoin melkein reunainsa tasalle. Kraatterissa oli ihmeellisen muotoisia jäämöykkyjä, jotka huomattiin »fumaroleiksi», tulivuoren henkirei'iksi, joitten päälle halkeamista nousevat höyryt olivat tiivistyneet jääksi. Teltassa taas huomattiin, että eräs retkeilijöistä oli palelluttanut kaksi varvasta, joista myöhemmin, kun oli pääkortteeriin palattu, yksi oli leikattava. Yhteisin neuvoin saatiin mies kuitenkin kävelykuntoon. Missä kallio oli paljaana, löydettiin suuret määrät laavasta irti rapautuneita maasälpäkiteitä.
Nousu itse toimivan kraatterin reunalle, vuoren korkeimmalle kukkulalle, oli sangen vaivalloinen sekä pakkasen että ilman ohenemisen vuoksi. Erebuksen toimiva keila on pääasiallisesti muodostunut pienemmistä ja suuremmista hohkakivipaasista. Rikkihöyryjen vaikutuksesta niiden ulkopinnassa on harmaa tai keltainen silaus. Maaliskuun 10 p. aamupäivällä retkikunta vihdoin seisoi toimivan kraatterin partaalla, »ehkä merkillisimmällä kukkulalla, mitä on koko maapallollamme», sanoo prof. David.
Erebuksen kraatteri.
Seisoimme suunnattoman kuilun partaalla, emmekä alussa nähneet sen pohjaa, sen enempää kuin vastakkaista seinääkään, sillä kuilun täyttivät höyrypilvet, jotka kihisten nousivat 175—325 metriä korkealle ilmaan. Yhtämittaisen sihisevän pauhun jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, kuului vuoren sisustasta kumeata jyrinää ja tuossa tuokiossa ponnahti kuilusta ilmaan suuria pallomaisia höyrytukkoja, jotka paisuttivat kraatterin päällä alati häälyvää lumivalkoista pilveä. Tämä omituinen ilmiö uudistui monta kertaa meidän ollessamme vuorella. Koko ilma haisi palaneelle rikille. Äkkiä tuulenpuuska iloksemme hajoitti höyryn ja näimme edessämme suunnattoman kraatterin koko laajuudessaan ja syvyydessään. Mawson mittasi syvyyden ja huomasi sen olevan 275 metriä, leveys taas oli leveimmältä kohdalta 800 metriä.
Tämän suuren kattilan pohjalla oli ainakin kolme selvään huomattavaa aukkoa, joista vuoren sisässä tapahtuneitten räjähdysten pakotuksesta suihkusi ilmaan höyrypilviä. Kraatteriseinän lounaispuolella oli sata metriä syvä lovi. Kraatterin seinässä vaihtelivat tummat laavat ja puhdas hohkakivi lumilaikkojen kanssa, mutta mahdotonta oli saada selville, oliko lumi jäänyt kerroksiksi kalliokerrosten väliin; mahdotonta se ei ole. Erään vahvimman laava- tai hohkakivikerroksen yläpinnasta, siitä kohdasta, missä se lumeen liittyi, kohosi rivittäin pieniä höyrysuihkuja, ja tämä viittasi siihen, että lumikerros tosiaan lepäsi lämpöisten kivennäiskerrosten välissä.»
Vuoren korkeus määrättiin sekä ilmapuntarilla, että vettä kiehuttamalla, kiehumapisteen selville saamiseksi. Keskimäärätulos havainnoista oli, että Erebus kohoaa 4,077 metriä merenpinnasta. Tämä korkeus vaikuttaa sitä mahtavammin, kun rinteet kohoavat suoraan merestä. Näköala kukkulalta on äärettömän laaja ja suurenmoinen, ja syvän vaikutuksen jätti käynti mukana olleitten mieleen. »Ihana iltahämärä», kirjoittaa prof. David, »sitten allamme olevan pilvimeren yli nousevan auringon sanomaton tenho, Erebuksen mahtava varjo, joka aamuvalossa ulottui McMurdo-salmen poikki kauas sen takana oleville Alpeille, vanhan kraatterin kummat jäämöykyt valkoisine ja viheriäisine vivahduksineen, sen lukemattomat kristallit, jotka kimallelivat valkoisen lumen ja hohkakiven keskellä, toimivan kraatterin kihisevä pauhaava kattila korkeine höyrypatsaineen ja lumivalkeine pilvipatjoineen, nämä olivat näkyjä, jotka eivät milloinkaan haihdu muistostamme.»