Alas laskeminen tapahtui nopeammin, vaikka olikin lopen väsyneelle joukolle ylen vaivalloista. Melkoiset jyrkät lumirinteet laskettiin luikua. Loput matkasta kuljettiin lähestyvän lumimyrskyn pelossa rientomarssissa, jättäen reki tavaroineen jäljelle, ja onnellisesti, vaikka melkein näännyksissä väsymyksestä saavuttiin vihdoin talvimajaan. Jos lumimyrsky olisi joukon yllättänyt siinä kunnossa, ilman varustuksia, niin se helposti olisi voinut olla joka miehen loppu.
V. 1841 James Ross mitatessaan Erebuksen mereltä sai tulokseksi 3770 m, siis yli 300 metriä vähemmän kuin prof. Davidin johtama retkikunta. Mahdollista on, että molemmat tulokset ovat oikeat ja että kukkula sen jälkeen on kasvanut. Mieltäkiinnittäviä olivat vanhat moreenit, joita tulivuoren kupeilla tavattiin aina 300:kin metriä merenpintaa korkeammalla. Monesta seikasta saatettiin päättää, että ne olivat Barrier-jäätikön tuomia, eivätkä paikallisia muodostuksia. Niin korkealle on siis Barrier-jäätikkö ennen ulottunut, sulkien koko tulivuoren syleilyynsä. Jäätikön vahvuus oli silloin vähintäin 850 metriä, kun ympärillä olevan meren syvyys huomioon otetaan.
Pitkän napayön aikana retkikunnan jäsenet eivät voineet muuta tehdä kuin hoitaa säännöllisiä asemahavainnoita ja pitää huolta viihtymyksestään, miten parhaiten taisivat.
Kevään tullen ryhdyttiin valmistelemaan matkaa etelänavalle ja toista magneettiselle navalle.
Shackleton oli Scottin matkalla tehtyjen havaintojen nojalla tullut siihen johtopäätökseen, että etelänapa luultavasti on Barrier-jäätiköllä. Hän päätti, että navan saavuttaminen tasaista jääkenttää kulkien riippui vain siitä, saattoiko retkikunta kuljettaa mukanaan jääerämaahan riittävän paljon ruokatavaroita. Kylmyyttä vastaan oli jo opittu tarkoituksenmukaisilla varustuksilla, vaatteilla, makuupusseilla ja teltoilla taistelemaan. Koirilla, joita edelliset retkikunnat olivat käyttäneet, hän luuli retken onnistumista epäiltäväksi; hän oli sen vuoksi päättänyt käyttää vetojuhtina pieniä Mandshurian hevosia, koska ne ovat tottuneet erinomaisesti kestämään ankaria säitä ja jaksavat vetää paljon suuremman kuorman kuin koirat ja lopulta itse pätisivät retkikunnan ravinnoksi. Automobiili, joka oli samaa tarkoitusta varten kokeeksi mukaan otettu, huomattiin jo talvimajalla mahdottomaksi, koska se pieniäkin lumiesteitä kohdatessaan auttamattomasti takeltui. Poneista vain oli suuri osa merimatkalla menetetty, niin että ainoastaan neljä oli retkeä varten käytettävänä.
Etelänapa-retki.
Marraskuun ensi päivinä lähti etelänaparetkikunta neljän miehen matkaan, Shackleton, Adams, Marshall ja Wild, kukin poniaan ajaen. Alkumatkalle seurasi sitä paitsi talvikortteerista apuretkikunta. Matka piti pitkin Barrierin pintaa. Etelämyrskyt olivat puhaltaneet sen täyteen luminietoksia, jotka suuresti haittasivat kulkua. Ja kerrassaan vaarallisia olivat syvät halkeamat, joita jäätikössä oli varsinkin lähempänä maanrantaa, ne kun enimmäkseen olivat hangen peitossa, jonka läpi tuon tuostakin sorkahti miehen taikka juhdan jalka. Toiset halkeamat olivat niin leveitä, että mies kuormineen hevosineen millä hetkellä tahansa olisi saattanut pudota pohjattomaan syvyyteen, josta ei olisi ollut mitään pelastusta. Mutta onni oli suotuisa, ilman vahinkoa päästiin vuoriston juurelta keskemmälle, jossa näitä rakoja oli vähemmän. Shackleton arvelee halkeamain etupäässä syntyvän siitä, että valtava jäätikkö vuoren niemiä ja sivusta siihen laskevia vuoristoglasieereja kohdatessaan halkeilee. Sen vuoksi hän, toisin kuin Scott retkellään, kaiken aikaa kulki keskemmältä, noin 80—90 kilometrin päässä vuoristosta, joka mahtavana jonona seurasi jäätikön länsireunaa.
Monta päivää menetettiin lumimyrskyjen vuoksi. Milloin vain semmoinen sattui, oli pysyttävä kauniisti leirissä, kunnes myrsky oli tauonnut. Milloin taas sää oli muutoin synkkää, täytyi viivytellä siitä syystä, ettei huonolla valolla voitu erottaa jäätikön halkeamia. Semmoisina päivinä lumisokeus niinikään pahimmin vaivasi retkeilijöitä, jos nämä vähänkin yrittivät tulla värilaseitta toimeen. Lumisokeus vaivasi hevosiakin, joita matka muutoinkin suuresti rasitti. Pitkin matkaa jätettiin jäätikölle pieniä ruokavarastolta, joitten välimatkat sovitettiin siten, että toisesta aina nipin napin riitti toiseen muonaa neljälle miehelle. Varastojen viitoiksi rakennettiin pieniä lumikekoja, joille pystytettiin musta lippu, ja ne olivatkin retkikunnan palatessa suurena apuna, vanhat jäljet kun olivat enimmäkseen puhaltaneet umpeen. Lumikeko lippuineen ja pienine muonavaroineen näkyi hyvin kauas lakeassa lumierämaassa. Yhden ainoankin varaston sivuuttaminen paluumatkalla olisi voinut tuottaa retkikunnalle tuhon. Niin tarkkaan se oli jakanut ruokavaransa.
Ilman lämpötila oli matkalla 10—20° pakkasta. Pari- kolmekymmentä kilometriä kuljettiin päivässä. Marrask. 21 p. oli jo ensimmäinen hevonen ammuttava, se oli niin uupunut, ettei kauemmaksi jaksanut. Lihoista toinen puoli jätettiin varastoon, toinen otettiin matkaan, ja retkikunnan jäsenet pureksivat sitä raa'altaan, kun eivät öljyn menekin vuoksi raskinneet keittää ja tahtoivat häätää vihaista nälkää, jota niukat päiväannokset eivät tyydyttäneet.
Seuraavana päivänä kohosi kaukana etelässä taivaanrannalle uutta maata, jota ei kukaan kuolevainen ollut ennen nähnyt. Oikealla puolella näkyi koko mahtavuudessaan alppijono, jota Scott ja Shackleton eivät olleet edellisellä matkalla.nähneet koska- he silloin olivat kulkeneet niin lähellä rantaa, että matalammat esivuoret olivat peittäneet näköalan. Nyt nähtiin saman vuoriston jatkuvan yhä eteénkinpäin niin pitkältä kuin silmä kantoi. Marraskuun 26 p. oli saavutettu Scottin eteläisin leveysaste (82°17'). Matkaa jatkettaessa kohoili oikealla kädellä yhä uusia kukkuloita näkyviin, mutta samalla huomattiin vuorijonon verkalleen kääntyvän kaakkoa kohti retkikunnan tien poikki, joka piti suoraan etelään. »Etelärekordin» voittaessaan retkikunta nosti rekilippunsa liehumaan.