Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

Barrierin pinta alkoi nyt verkallisissa aalloissa nousta. Hevoset väsymistään väsyivät, pian oli ammuttava toinen, sitten kolmas ja lihat kaivettiin lumeen varastoon. Toisin kuin pohjoisnavan maissa ei täällä ollut pelkoa siitä, että mikään eläin tai ihminen kävisi välillä varastoja huventamassa, ja luonto piti huolen siitäkin, että ne säilyivät pilaantumatta, sillä lihat paikalla jäätyivät. Koko maa oli yksi ainoa jääkellari. Ehdoton kuolema vallitsi kaikkialla ja kammon sekaisen lumouksen valtaamina retkeilijät katselivat jylhää vuoristoa, joka heidän sivullaan vähitellen väistyi taaksepäin, jatkuen kuitenkin yhä uusin kukkuloin eteenpäin, sitä myöden kuin toisia jäi jäljelle. Matkan ankarista vastuksista ja puutteesta huolimatta he syvällä tyytyväisyydellä mittailivat noita kukkuloita, joista toiset kohosivat arvion mukaan viisikin tuhatta metriä meren pinnasta, ja nauttivat siitä tiedosta, että heidän katseensa käsitti seutuja, joita ei ennen yhdenkään kuolevaisen silmä ollut nähnyt. Mutta samalla kävi yhä varmemmaksi, että tämä valtava muuri oli sulkeva tien, että oli kuljettava sen poikki, jos mieli päästä etelänavalle. Se kääntymistään kääntyi viistoon eteen, jatkaen matkaa suoraan Länsi-Antarktikaa kohti. Retkikunnan täytyi sen vuoksi lähestyä maata vakoillakseen, näkyisikö missään solaa vuoriston poikki. Solan ja solajäätikön olemassaoloa saattoi aavistaa siitä, että Barrierin pinta edessäpäin oli sivulta tulevan puserruksen johdosta halkeillut täyteen ammottavia kuiluja. Noustiin 1,000 metriä korkealle vuorelle tähystämään ja nähtiinkin valtava vuoristoglasieeri, joka viistoon, etelästä suoraan pohjoista kohti, kulki vuoriston poikki, päättyen kauimpana etelässä rannattomaan jääylänköön.

Beardmore-glasieeri.

Siinä oli navalle avoinna suora tie. Samalta vuorelta määriteltiin kaikkien kukkulain ja selänteitten asemat ja huomattiin vuoriston jatkuvan kaakkoa kohti ainakin 86 leveyspiirille saakka, jossa se näytti katkeavan, mutta vielä katkeaman takaakin näkyi etäisiä vuoria jatkona. Erinomaisen viehättävää olisi ollut ryhtyä tätä vuoristoa edelleen seuraamaan, mutta se oli sikseen heitettävä, matka piti navalle.

Taivallettiin Barrierilta maakannaksen poikki suuren glasieerin pinnalle. Se oli vuorelta katsoen näyttänyt jotenkin tasaiselta ja ehjältä, ja reippaalla mielellä, vaikka tyhjällä vatsalla, lähdettiin sitä nousemaan… Jo viikkoja oli kulunut siitä, kun retkikunnan jäsenet olivat viimeksi syöneet vatsansa täyteen. Eväittensä jatkoksi he paraillaan pureskelivat poneilta jäänyttä maissia, rouhentaen sitä kivien välissä.

Mutta tällä glasieerilla taistelu vasta alkoikin. Viimeiset voimansa saivat retkeilijät ponnistaa, ennenkuin olivat sen päälle nousseet, ja enemmän kuin yhden kerran oli siitä tulla heidän hautansa. Se oli täynnään jääröykkiöitä ja halkeamia.. Suunnattoman vaikeata oli keinotella raskaita rekiä jääröykkiöitten yli, varsinkin sitä rekeä, jota retkikunnan ainoa henkiin jäänyt poni veti. Toisin paikoin täytyi kulkea useampaan kertaan samoja matkoja. Alati oli joku retkeilijöistä lumisokeakin, niin että hänen oli vaikea eteensä nähdä. Joulukuun 5 p. oli glasieerille lähdetty; jo parin päivän kuluttua menetettiin viimeinenkin hevonen. Se putosi glasieerihalkeamaan, mutta onneksi jäi kuorma jäljelle, jota ilman matkaa olisi ollut mahdoton jatkaa. Shackleton kertoo tapauksesta:

»Olimme juuri ilmaisseet ilomme siitä, että sää taas oli käynyt valoisammaksi, kun kuulimme Wildin huutavan apua. Pysähdyimme paikalla ja riensimme hänen luokseen. Hevosen vetämä reki istui keula halkeamassa kiinni ja Wild koetti sitä kiskoa takaisin. Mutta hevosta ei näkynyt missään. Wildin olimme piankin saaneet pelastetuksi vaarallisesta asemastaan, mutta »Socks» parka oli kadonnut. Ihme oli, että Wild pelastui. Hän oli kuormineen seurannut meidän jälkiämme. Olimme kulkeneet saman, lumen peittämän halkeaman poikki, meidät se oli kestänyt, mutta hevosen raskaan kuorman alla pettänyt, ja sekunnissa oli kaikki tapahtunut. Wild kertoi, että hän äkkiä oli tuntenut ikäänkuin tuulen suhinaa korvissaan, ohjakset riuhtaantuivat hänen käsistään, hän itse paikalla levitti kätensä ja sai vielä kiinni kuilun toisesta reunasta. Onneksi sekä hänelle että meille oli hevosen paino reväissyt irti jalaksen haan, ja se pelasti reen. Laskeusimme vatsallemme ja katselimme alas kuiluun, mutta sen pohjattomasta pimeydestä ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Mikä olisi meidät perinyt, jos rekikin olisi mennyt mukana? Meille olisi jäänyt vain kaksi makuusäkkiä ja epäilen, tokko niin epätäydellisillä varustuksilla koskaan olisimme päässeet takaisin talvikortteeriimme… Ja aivan mahdotonta olisi ollut yrittääkään navalle. Mutta hevosenkin menettäminen oli suuri vahinko, koska sen kautta menetimme paljon lihaa. Oma kuormamme kasvoi tämän onnettomuuden kautta 450 kiloksi.»

Ei niin ollen ollut kumma, että matka oli rasittava, etenkin kun halkeamat ja jäämurrokot pikemmin lisääntyivät kuin vähentyivät ja matka kulki melkoista kaltevuutta ylöspäin. Toinen jos toinenkin retkeilijöistä katosi silloin tällöin pettävän hangen kautta ammottavaan pohjattomaan kuiluun, ja vaikka olikin varovaisuuden vuoksi vyöttäydytty yhteen, niin oli kuitenkin joskus tuhannet tuskat, ennenkuin kadonnut jälleen oli ilmoilla. Onneksi eivät reet pudonneet, vaikka semmoisia halkeamia oli viljalta, joihin ne olisivat mahtuneet — se olisi auttamattomasti ollut koko retkikunnan perikato. Ja ilmakin pysyi kaiken aikaa erinomaisen kauniina. Lähes parikymmentä kilometriä aherti retkikunta joka päivä päämääräänsä kohti. Matkan vaikeuksia korvasi mahtava luonto, glasieeri, jota Shackleton arveli suurimmaksi, mitä on koko maailmassa — hän nimitti sen Beardmore-glasieeriksi — ja jyhkeät lumen ja jään peittämät vuoristot kahden puolen. Tämäkin jättiläisglasieeri näytti ennen olleen vielä paljon suurempi, sillä vuorilla oli molemmin puolin reunamoreeneja aina parinsadan metrin korkeuteen. Kun jäävirta oli keskeltä kupera, syrjiltä kaltto, niin täytyi retkikunnan enimmäkseen taivaltaa keskeä, vaikka reunoilla olisi ollut parempi keli. Odottamattoman vaihtelevaksi ja mielenkiintoiseksi huomattiin kivennäinen, sekä se mitä moreeneissa tavattiin että itse vuorissa. Pieniä paloja vain saatettiin ottaa mukaan. Päivä päivältä edistyi matka, vaikka pinta toisin paikoin oli niin rosoista, ettei suurimmillakaan ponnistuksilla voitu päästä muuta kuin puolenkymmentä kilometriä eteenpäin. Retkikunta toivoi kuitenkin jäävirran pian päättyvän ja tien navalle sitten olevan auki.

Mutta Beardmore-glasieeria kesti loppumattomiin, ja yhä korkeammalle jouduttiin merenpinnasta. Joulukuun 14 p. oltiin jo 1,700 metriä korkealla, ja yhä ylemmäksi kohosi matka. Kummakseen näki retkikunta täällä yhden linnun lentävän, vaikk'ei voitu huomata sen lajia; mutta se olikin ainoa elämän merkki, mitä oli pitkiin aikoihin tavattu. Jäätikön pinta ylempänä parani, rosoisen sinijään sijasta oli lumikoita, maisema vihdoin avautui ja edessä kohosi glasieerista yksinäisiä vuoria kuin saaria, ja näitten välissä näkyi lakea lumiaukea, jonka retkeilijät päättivät vihdoinkin olevan kauan kaivatun jääylängön. Joulukuun 16 p. oltiin 84°50' eteläistä leveyttä. Siihen saakka oli kuljettu 160 kilometriä glasieerin rikkinäistä pintaa. Vielä kappaleen matkaa etelämmäksi sijoitettiin varasto, johon muun muassa jätettiin vahvemmat vaatteet, jotta paino saataisiin vähenemään niin pieneksi kuin suinkin. Näin tehtiin kaikki, mitä suinkin oli mahdollista, etelänavan saavuttamiseksi. Jäävirran yläpäästä löydettiin vuorista kivihiiltä, mutta aika ei suonut sen tarkemmin tutkia kerroksien laajuutta. Mutta rinteillä oli samanlaista kalliota laajat alat. Joulukuun 18 päivä oltiin vihdoinkin ylängöllä, noin 2,250 metriä merenpintaa korkeammalla. Arvion mukaan oli retkikunnalla silloin vielä viideksi viikoksi eväitä. Se päätti niiden kestävän navalle saakka, kun päiväannoksia vieläkin pienennettiin. Mutta vaikka varsinainen jäävirta näyttikin loppuneen, niin kohosi tie siitä huolimatta kohoamistaan. Jouluk. 19 p. oltiin 2,375 metriä korkealla merenpinnasta. Jäähalkeamiakin oli yhä, mutta kuitenkin oli päästy vuoriston poikki, lähestytty etelänapaa: 465 kilometrin päähän.

Etelänapaylängöllä.

Tasaisen lakeuden sijasta ylänkö olikin jähmettyneinä jääpengerminä, joista jokainen kohotti retkikunnan yhä korkeammalle merenpinnasta. Penkeret olivat täynnään kavalia halkeamia, joihin miehet olisivat jokainenkin kadonneet, elleivät sitoneet itseään samaan köyteen niinkuin alppivaelluksella. Vaikka oli kesäpäivän seisaus, niin oli parin- kolmenkymmenen asteen pakkanen. Jääpenkereet olivat niin jyrkät, että reet olivat yksitellen vedettävät niiden päälle, ja matka tämän kautta melkoisesti hidastui. Toisinaan lämpömittari laski elohopean jäätymäkohdan tasalle. Joulupäivänä oli vielä sitäkin kylmempi ja pureva etelämyrsky. »Jumalalle olkoon kiitos, että matkan määrä yhä lähestyy.» Joulupäivänä syötiin kunnollinen ateria, poltettiin vielä sikaritkin päälle ja nautittiin pari tippaa hyvää konjakkia ja tämä virkisti mieliä siihen määrään, että vatsan täyteydessä päätettiin vielä entistäkin enemmän — vähentää ruoka-annoksia.