Mutta nousua yhä kesti. Aina 12 kilometrin päässä lumikenttä kohosi jyrkäksi jääpenkereeksi ja muutaman päivän kuluttua oltiin jo enemmän kuin 3,000 metriä korkealla merenpinnasta. Korkeuden ja ilman ohenemisen vuoksi alkoi hengitys käydä yhä vaikeammaksi. »Mikä tunne olla enemmän kuin 3,000 metrin korkeudessa melkein maailman lopussa!» Retkeilijäin ruumiinlämpö oli enemmän kuin 1 aste normaalia alempi, mutta he siitä huolimatta voivat hyvin.
Vielä jouluk. 29 p. oli voitettava muuan penger niin ankaran työn kautta, »kuin ihmisen suinkin on mahdollista suorittaa.» Rekikin — toinen oli jätetty erääseen varastoon — alkoi käsissä hajota, anturat kulua pilalle rosoisella jäätiköllä. Asema alkoi käydä niin tukalaksi, että vihdoin täytyi ruveta ruoka-annoksia lisäämään, koska muutoin ei olisi päästy paikastakaan. Sen sijaan aiottiin viimeisestä varastosta melkein tyhjinä miehinä tehdä pikamarssien rynnäkkö navalle. Ja toivossa yhä jatkettiin, vaikka matka nousi ja kaikki viittasi siihen, että etelänapa on maapallon korkeimmalla ylängöllä.
Mutta retkikunnan ei ollut suotu saada voiton seppelettä, jonka se niin hyvin olisi ansainnut. Vihdoin uupuivat voimat. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa 4 p. tammik.:
»Loppu on näkyvissä: Emme voi enää kestää kuin korkeintain kolme päivää, voimamme alkavat nopeaan vähetä, yhä enemmän alkavat tuntua riittämättömän ravinnon, etelämyrskyjen ja lumituiskujen vaikutukset ja -42° pakkanen, ja tänään on meille selvinnyt, että raja on saavutettu. Olimme tänään päivällisaikaan siihen määrään uupuneet, että kolmen ruumiinlämpö oli alennut usean asteen normaalilämpöä alemmaksi (34,4°C)… 3,415 metrin korkeus ja pureva tuuli ovat lopen uuvuttaneet voimamme. Kasvomme ovat risoihin halkeilleet, vaivalla voimme estää käsiämme ja jalkojamme jähmettymästä. Sormemme tuon tuostakin kieltäytyvät kauempaa palvelemasta, saatamme töin tuskin estää niitä jäätymästä… Jalkineemme ovat kovin kuluneet ja tuon tuostakin meidän täytyy pysähtyä poistaaksemme lunta anturain välistä… yöt päivät täytyy olla samoissa vaatteissa. Ja nämäkin vaatteet ovat joka kulmalta paikatut. Kun aamulla aikaisin kömmimme ulos kosteista makuupusseistamme, niin jäätyy villapaita paikalla kankeaksi kuin peili… Yritämme päästä edes 150 kilometrin päähän navasta, sen enempää emme näissä oloissa voi toivoa. Olen melkein varma siitä, että napa on tällä ylängöllä, kaukana kaikkien vuorimaitten näkyvistä.» Korkeuden ja ilman ohuuden vuoksi retkikunnan jäseniä vielä vaivasi ankara päänsärkykin.
Tammikuun 7:ntenä ja 8:ntena raivosi ankara lumimyrsky, joka kiivaimmillaan puhalsi 145 kilometriä tunnissa. Retkikunnan täytyi maata jouten teltoissaan, kuinka katkeralta se tuntuikin. »Tuon tuostakin jähmettyy joku kahdeksasta säärestämme ja jähmettyneen jäsenen onnettoman omistajan täytyy koettaa saada se ulos pussista ja pistää se luultavasti yhtä kovaonnisen naapurinsa paljaalle vatsalle. Mutta pieni kappale täytyy meidän sittenkin vielä valloittaa eteläisimmästä etelästä, maksoi mitä maksoi, ja siitäkin huolimatta, että voimamme -58 1/2° pakkasessa nopeaan hupenevat… Telttaamme on kasaantunut niin paljon lunta, että tuskin voimme liikkua. Yhä taajemmin alkavat kouristukset miehiä ahdistaa.» Korkeus merenpinnasta oli 3,537 metriä.
Viimeinen hyökkäys.
Tammikuun 9:ntenä lähdettiin viimeiseen rynnäkköön. Leiriin jätettiin kaikki tavarat, mukaan otettiin vain kuningattaren lippu, asiakirjoja sisältävä messinkisilinteri, valokuvauskone, kiikari ja kompassi. Puoleksi juosten, puoleksi kävellen, viimeiset voimat ponnistaen, riennettiin näin eteenpäin ja saavutettiin leveys 88°23', siis 154 1/2 kilometrin etäisyys navasta. Tähän pystytettiin lippu, jätettiin asiakirjat ja koko ylänkö otettiin Englannin omaisuudeksi. Ryhmä lippuineen valokuvasi itsensä. Kiikarilla ei etelästä käsin, navalta päin, näkynyt mitään muuta kuin samaa kuolonkalpeata lumiaavikkoa. Siihen jätettiin messinkisilinteri, syötiin hät'hätää kehnot eväät ja lähdettiin kiiruumman kautta palaamaan teltalle ja suoriutumaan paluumatkalle.
Takaisin navan kynnykseltä.
Paluumatka kävi nopeammin, vaikka olivatkin voimat vähissä. Auttoi kuormain vähyys, myötäinen maa ja etelämyrskyt, joitten apua purjeella käytettiin. Onneksi eivät vanhat jäljet olleet menneet umpeen, muutoin olisi ollut vaikea löytää vähäpätöisiä, paluumatkaa varten jätettyjä varastolta. Jonain päivänä saatettiin, hyvän puhurin auttaessa, kulkea yli 42, jopa 46 1/2 kilometriä, siis kaksi sen vertaa kuin menomatkalla parhaimpinakaan päivinä. Purjeen avulla kiidettiin lennossa alas pengermät, yli jäätikön halkeamien.
20 p. tammik. saatettiin kamalalta jääylängöltä laskeutua Beardmore-glasieerille. Lämpötila nousi, vaikka oli vieläkin toistakymmentä astetta jäätymäkohdan alapuolella. Shackleton itse oli niin heikko, ettei hän toisina päivinä voinut vetää, mutta kykeni kuitenkin omin voimin kulkemaan. Taistelua elämästä oli koko paluumatka, usein olivat eväät kokonaan lopussa, ennenkuin oli seuraavaan varastoon saavuttu, jossa niitä oli vain semmoinen mitätön erä, että hädin tuskin auttoivat seuraavan taipaleen poikki. Retkeilijäin kaikki huomio kiintyi nyt vain siihen, miten lähin varasto saavutettaisiin; katselemiseen, tutkimiseen ei ollut aika eikä voimia. 27 p. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa: »Saatan huoletta sanoa, että ainoastaan jumalallinen kaitselmus meitä tänään ohjasi varastomme turviin.»