Palatessaan tammikuun lopulla rämäkin retkikunta oli vähällä joutua tuhon omaksi, kun merijää irtautui rannasta ja miehet sen mukana ajelehtivat ulapalle kappale kappaleelta lohkeilevalla jääkentällä, jonka ympärillä ahnaat petovalaat kiertelivät. Yksi jääkentän kulma sattui kuitenkin pikimältään koskettamaan maajäähän ja tällä kulmalla sattuivat retkeilijät juuri silloin olemaan ja pelastuivat kuin ihmeen kautta.
Magneettisen etelänavan löytö.
»Pohjoisretkikunta», johon kuuluivat professori David, Mawson ja Mackay, sai tehtäväkseen seurailla Etelä-Viktorianmaan länsirantaa pohjoiseen päin sekä sopivalta paikalta tunkeutua magneettista etelänapaa kohti. Jo lokakuun alussa retkikunta lähti liikkeelle, viipyi matkalla 122 päivää ja suoritti edestakaisin lukien 2,207 kilometriä pitkän matkan. Tämä tulos oli sitä huomattavampi, kun retkikunnalla ei ollut minkäänlaisia juhtia, vaan sen täytyi itse vetää kaikki eväänsä ja tarpeensa ja suuren osan tiestään kulkea edestakaisin kahteen kertaan.
Matka pitkin meren rantaa pohjoista kohti oli vaarallinen ja vaivalloinen. Etelänapamaan rannikolla on näet jää kesät ja talvet irrallaan maasta, koska vuorovesien säännöllinen vaihtelu ylläpitää avointa saumaa. Merenjäällä sen vuoksi oli ainiaan tarjona se vaara, että jää repeisi rannasta ja ajautuisi ulapalle. Maata pitkin olisi ollut sanomattoman vaikea matkata. Missä vuoret eivät ulottuneet mereen saakka, siinä pisti siihen kielensä mahtava vuoristosta tuleva glasieeri. Kieleke useinkin oli niin pitkä, että sen kiertäminen olisi kysynyt liian paljon aikaa, ja retkikunnan senvuoksi täytyi taivaltaa glasieerin rosoisen pinnan poikki lukemattomia salavaaroja vältellen.
Retkikunta keksi keinon ruokavarojensa lisäämiseksi, niin että ne kestivät magneettiselle navalle saakka. Se rupesi syömään hylkeitä, joita oli helppo pyydystää, ne kun tuskin ymmärsivät vähääkään pelätä, ja keitti petroolin säästämiseksi hylkeenrasvalla, niinkauan kuin merenrannalla viipyi.
Näin matkattiin verkalleen pohjoista kohti, kartoitettiin rantaa, jota sitä ennen oli vain laivoista tähtäilty, tutkittiin vuorien kokoomusta ja mieltäkiinnittäviä jääilmiöitä. Kuljettiin laajan Drygalski-glasieerin kielekkeen poikki, mutta glasieerin huomattiin olevan niin täynnään halkeamia ja jääröykkiöitä, että sitä pitkin oli mahdotonta yrittää vuoriston poikki magneettiselle navalle. Koko joukon pohjoisempaa löytyi toinen vuoristoglasieeri, jota myöten yritettiin paremmalla menestyksellä.
Napaylängöllä.
Samanlaisia vaaroja ja vastuksia kokien kuin eteläretkikuntakin nousi tämä retkikunta jäävirtaa pitkin yhä korkeammalle meren pinnasta, kunnes jäävirran niska-aukko leveni, vuoret kahden puolen taantuivat ja vähitellen painuivat taakse taivaanrannan alle. Niukalla ravinnolla, enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merenpinnasta, retkikunta sitten jatkoi matkaansa länttä kohti pitkin jääylängön pintaa.
Yhä pysyvämmin asettui magneettineula, joka ilmaisee magneettisen voiman kallistumaa (inklinatiota), vaakasuora neula taas, joka ilmoittaa poikkeamaa (deklinatiota) oli käynyt niin epävakaiseksi, ettei siitä ollut mitään apua. Nämä merkit selvään osoittivat, että alettiin lähestyä magneettista napaa. Mutta se oli kuitenkin koko joukon kauempana maajäätiköllä, kuin edellisten retkikuntain tarkat, mutta pidempien matkain päässä toimittamat mittaukset olivat osoittaneet. Mittauksista päättäen se niinikään on melkoisesti muuttanut paikkaansa siitä, kuin Ross havainnoittensa kautta sen paikan määräsi. Uusimmat havainnot ovat osoittaneet, että se yhä joka vuosi muuttaa paikkaansa, kiertäen piiriä, jonka läpimitta lienee muutamia kymmeniä kilometrejä.
Magneettisella navalla.