Tammikuun 15 p. oli saavuttu paikalle, jossa kallisteneula oli melkein pystyssä, osoittaen 89°48', poiketen siis ainoastaan 12' kohtisuorasta. Mawson laski, että itse napa ehkä piankin olisi aivan sillä kohdalla, jossa silloin oltiin, mutta sen liikunnon riittävän tarkka tutkiminen tällä paikalla olisi vaatinut ainakin kuukauden verran aikaa, jonka vuoksi retkeilijät sekä eväitten että ajan puutteessa päättivät siltä paikalta tehdä pikamarssien vielä 21 kilometrin rynnäkön, ollakseen tarkkaan sillä paikalla, jossa havaintojen ja laskujen mukaan magneettisen navan keskipisteen piti olla (72°25' eteläistä leveyttä ja 155°16' itäistä pituutta). Tällä paikalla retkikunta valokuvasi itsensä ja otti alueen Britannian valtakunnan omaisuudeksi.
Tämän tapahduttua riennettiin kiiruimman kautta viimeiseen yöpaikkaan jätetylle leirille ja lähdettiin samanlaista ruoan vähyyttä kärsien kuin eteläretkikuntakin pyrkimään takaisin meren-rannikolle. Lukemattomia vastuksia voittaen sinne saavuttiinkin, mutta sitten olivatkin retkeilijäin voimat niin lopussa, että he tuskin olisivat kyenneet rantoja pitkin palaamaan leirille, ellei »Nimrod», jonka palattuaan piti ohjeitten mukaisesti etsiä retkikuntaa rannikolta, vihdoin olisi sitä muutaman jäätikön nokasta huomannut. Tapaus on siksi omiaan kuvaamaan retkikunnan asemaa, että kerromme siitä vähän tarkemmin matkakertomuksen mukaan:
Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen oli »Nimrodin» kapteeni jo palannut pohjoisimmasta kohdastaan Erebukselle päin, kunnes äkkiä huomattiin Drygalskin jäätikön päässä kaksi lippua ja retkikunnan teltat. Ammuttiin kaksi jyrisevää paukkua ja paikalla nähtiin laivasta, kuinka retkeilijät hyökkäsivät ulos, juoksivat kiireessä kumoon toisensa ja kaiken muunkin, mitä eteen sattui, vieläpä kannullisen hylkeenrasvaakin ja verta, jota paraillaan joivat ja jonka prof. David sanoi maistuvan hyvältä, kun siihen tottui. Näin he karkasivat laivaa kohti. Ensimmäisenä juoksi Mawson, joka kuitenkin äkkiä katosi jäätikön sisään. Mackay saapui ensimmäisenä jäätikön reunalle, johon laivakin oli ennättänyt, ja huusi:
»Mawson putosi glasieerihalkeamaan ja me olemme käyneet magneettisella navalla.»
Mawsonin onnettomuus oli tapahtunut niin äkkiä, ettei laivaväki ensinnä käsittänyt, minne kolmas mies oli hävinnyt, mutta tämän kuultuaan kapteeni nopeimmiten lähetti apuväkeä maalle, ja nämä nostivat kadonneen Mawsonin halkeamasta, johon hän oli pudonnut kuutta metriä syvälle. Hän ei onneksi pudonnut varsin pohjaan saakka, joka oli paljasta kylmää merivettä, vaan oli pysähtynyt välille eräälle pykälälle. David ja Mackay eivät jaksaneet häntä ylös nostaa, mutta laivamiehet suorittivat työn nopeasti. Tapaus oli omiaan osoittamaan, kuinka ainaisessa vaarassa retkeilijät ovat näillä jäätiköillä, jotka Etelänavan maalla ovat ainoat kuljettavat tiet. Sattuvasti Wild lausui, että niillä liikkuu, ikäänkuin kulkisi pimeässä suuren rautatieaseman lasiholvin poikki. Mawsonin tapaturma sattui onneksi aivan glasieerin ulkopäässä, jossa jäätikkö jo on matala. Korkeammalla maan puolessa putous tuskin olisi niin lyhyeksi jäätynyt, koska enimmät halkeamat leviävät alaspäin.
Laiva palasi Erebuksen juurelle, jonne vihdoin, kun jo pahinta pelättiin, saapui Shackletonkin tovereineen, ja viipymättä lähdettiin sitten kotimatkalle Jäämeren ruvetessa uudelleen jäätymään ja saavuttiin onnellisesti Uuteen Seelantiin. Retkikunnan loistavat saavutukset ja tarmokas toiminta herättivät kaikkialla ihailua. Englannin parlamentti korvasi ne 500,000 mk, jotka Shackleton oli lainannut, ja kuningas antoi hänelle aateluuden.
Etelänavan valloitus.
Scottin retkikunnan tuho.
Shackletonin onnistuneen matkan jälkeen oli tie etelänavalle selvä, ja kapteeni R.F. Scott, joka oli tämän tien alkupään tutkinut, piti etelänavan lopullista Englannille valloitusta luonnollisena velvollisuutenaan ja oikeutenaan. Valtion ja yksityisten suosiollisella avulla hän saattoikin varustaa suuren retkikunnan, joka kesäkuussa 1910 lähti Lontoosta matkaan, lukuisampi tieteellinen tutkijakunta kerallaan kuin ainoallakaan edellisellä retkellä.
Vuoden lopulla retkikunta seikkailullisen matkan jälkeen saapui MacMurdon salmeen, mutta ei nyt jäitten vuoksi päässyt Rossin saaren eteläpäähän saakka, jossa »Discovery»-retkikunnan maja oli, vaan pystytti majansa 25 kilometriä pohjoisemmaksi Erebus-vuoren juurelle.