Laiva, »Terra Nova» nimeltään, vei sitten »länsiosaston» McMurdo-salmen länsirannalle, tutkimaan sikäläisiltä vuorilta laskevia suuria jäävirtoja, ja itäosaston Barrierin itäpäähän Kuningas Edward VII:n maalle, jossa se ei kuitenkaan päässyt maalle nousemaan, vaan Barrierin reunan muutokset mitattuaan palasi takaisin päämajaan. Samalla se toi sanoman, että se oli lähellä Kuningas Edwardin maata tavannut Amundsenin, jonka laiva, vanha »Fram», vielä oli jäätikön reunalla ainoassa paikassa, josta sille oli turvallinen nousta. Amundsenin leiri oli Barrier-jäätiköllä kuuden kilometrin päässä sen reunasta.
Itäretkikunta muuttui nyt pohjoisretkikunnaksi ja »Terra Nova» vei sen
Etelä- Viktorianmaan pohjoiskärkeen Kap Adareen.
Pääosasto ryhtyi talvimajassa viipymättä tieteellisiin havaintoihin. Vielä ennen talven tuloa oli sitä paitsi Barrier-jäätikölle vietävä varastoja seuraavan kesän suurta naparetkeä varten.
Talvimajasta täytyi kulkea melkoinen matka merijäätä pitkin, ennenkuin päästiin Barrier-jäätikölle, koska Erebus-vuoren rinteet olivat niin täynnään röykkiöisiä glasieereja, ettei maata pitkin ollut yrittämistäkään. Mutta merijää oli vahvuudestaan huolimatta petollista, hirmumyrskyt kun käden käänteessä saattoivat repiä sen auki ja viikkokausiksi katkaista talvimajan yhteyden Barrier-jäätikön ja manteren kanssa. Tämä mahdollisuus oli ainaisena vaarana kaikille rekiretkikunnille ja maaliskuussa 1911 eräs varastoretkikunta todella, myrskyn rikkoessa jääkentät, jäi ajelehtiville jääteleille, ahnaat miekkavalaat joka puolella ympärillään hyörimässä, ja voitiin vain suurella vaivalla pelastaa Barrier-jäätikölle. Yksi hevonen ja tavaroita menetettiin — Scott oli, samoinkuin Shackletonkin, ottanut vetojuhdiksi pieniä Mandshurian hevosia — mutta miehet kaikki pelastuivat, vietettyään kuitenkin kamalia ahdistuksen päiviä.
Suurta haittaa ja paljon kärsimyksiä tuottivat tälläkin retkellä pakkaset, mutta sittenkin ne olivat toisarvoinen vastus myrskyihin verraten. Myrskyt nousivat niin nopeaan ja olivat niin rajuja, että ne saattoivat tuottaa tuhon jokaiselle, joka sattui olemaan ilman varustuksia muutaman sadankaan metrin päässä talvimajasta niiden yllättäessä.
Marraskuun alussa 1911 Scott lähti etelänaparetkelleen. Alkumatkalle seurasi monta apuretkikuntaa ja kaksi moottorirekeä, jotka kuitenkin jo muutaman kilometrin matkan jälkeen menivät rikki ja olivat hylättävät. Ankarat pakkaset vaikuttivat, että moottorireistä silinterit särkyivät. Muutoin ne olisivat toimineet oivallisesti. Niissä oli samanlaiset maasta ponnistavat vetoketjut kuin tankkitraktoreissakin.
Scottin matka oli edellisen syksyn tapaturman vuoksi melkoisesti myöhästynyt, mutia sujui sitten Barrierin tasaista pintaa pitkin jotakuinkin, vaikka hevoset kärsivätkin suuresti kylmistä myrskyistä. Levähdyspaikoille rakennettiin tosin lumesta tuulensuojat, mutta siitä huolimatta hevosia sortui. Alkumatkalla oli mukana pari koiravaljakkoakin, jotka apuretkikunnan kanssa palasivat takaisin. Saavuttuaan joulukuun ensimmäisellä viikolla Beardmore-jäätikölle, jota Shackleton nousi napaylängölle, Scott teurasti viimeisetkin hevosensa, jättäen niiden lihat varastoon, ja lähti sitten jäävirralle, jonka hänen retkikuntansa nousi parissa viikossa, päästen jouluaatoksi napaylängölle. Beardmore-glasieerilta palasi yksi apuretkikunta takaisin ja viimeinen tammikuun 4 p. 1912 itse napaylängöltä, jolloin Scott neljän seuralaisensa kanssa oli vain 240 kilom. päässä navalta.
Huonon kelin, nietosten, pehmeän lumen ja myös jääaaltojen vuoksi oli keli napaylängöltä sangen huonoa. Retkikunnalla oli tosin sukset, mutta kuivassa hietamaisessa lumessa nekin luistivat sangen huonosti, eivätkä kaikki retkeläiset suosineet niitä ensinkään. Vaihteeksi pidätti lumimyrskykin retkikuntaa jonkun päivän alallaan.
Viimeiset päivämatkat olivat niin rasittavat, että retkikuntaa epäilytti, jaksaisiko se perille saakka, vaikk'ei navalle ollut kuin pari tavallista päivämatkaa. Tammik. 13 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Tänä iltana vain 90 kilometriä navalle.» Mutta perille he yrittivät, vaikka ruokavarat alkoivat olla hiton vähinä.
Tammikuun 15 p. Scott illalla kirjoitti päiväkirjaansa: »Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että nyt pääsemme navalle kahdella pitkänpuoleisella päivämatkalla. Ei muuta kuin 50 mitätöntä kilometriä! Meidän täytyy päästä sinne, maksoi mitä maksoi! Nyt minua ei peloita kuin ainoa kamala mahdollisuus, että Norjan lippu ehkä voi liehua siellä ennenkuin meidän!»