Seuraavana päivänä retkikunta 30 asteen pakkasessa, unettoman yön vietettyään, saapui kuuden kilometrin päähän navasta; perille päästäkseen sen täytyi kulkea pari kilometriä suoraan eteenpäin ja 5 1/2 kilometriä oikealle. Melkein tarkkaan tästä suunnasta löytyi Amundsenin teltta, 2 1/2 kilometrin päässä navasta, jolle Scottin joukko jatkoi matkaansa pystyttäen sinne Englannin lipun. Amundsen oli saavuttanut navan jo joulukuun 15 p. 1911. Telttaansa hän oli »ensi tulijan perille toimitettavaksi» jättänyt kirjeen, joka oli osoitettu Norjan kuninkaalle. Scott otti tämän kirjeen perille toimittaakseen. Kun se vihdoin avattiin, sisälsi se tiedon, että Amundsen oli nimittänyt napaylängön »Kuningas Haakon VII:n ylängöksi», vaikka Shackleton, napaylängön varsinainen löytäjä, jo oli nimittänyt sen »Kuningas Edward VII:n ylängöksi.» Amundsen tahtoi täten itselleen ikuistaa löytäjäkunnian, johon hänellä on pienempi oikeus kuin niillä miehillä, joiden työtä hän käytti hyväkseen.
Etelänapa on, kuten jo Shackletonin matkan jälkeen saattoi arvata, hieman kaltevalla ylängöllä, jonka korkeimman kohdan poikki retkikunnat kulkivat, ennenkuin navan saavuttivat. Scottin ilmapuntarihavaintojen mukaan navan korkeus oli 2,900 metriä merestä, mutta 88:nnella leveyspiirillä ylängön korkeus oli 3,200 metriä. Samat arvot sai Amundsenkin.
Paluumatka.
Vielä tammikuun 18 päivänä englantilainen retkikunta kääntyi paluumatkalle. »Olemme nyt kääntäneet selkämme kunnianhimomme uskottomalle päämäärälle. Edessämme on 1,500 kilometrin vaivalloinen matkaa — 1,500 kilometriä toivotonta kiskomista — 1,500 puutteen, nälän ja vilun kilometriä. Matkaan siis! Elämäni unelma — jää hyvästi!»
Paluumatka muodostui siksi kuin Scott oli arvannutkin, vieläpä paljon huonommaksi. Ei ainoankaan ollut sallittu päästä matkansa määrään. Kuormat olivat nyt kevyet, mutta kelit osasta sangen huonot. Toisin ajoin oli paljon apua myötätuulesta, joka usein puhalsi hirmumyrskyn voimalla, palelluttaen miehiltä milloin nenän, milloin sormet heidän telttaansa pystyttäessään. Menomatkan jäljet kuitenkin enimmäkseen näkyivät ja siten löytyivät matkan varteen jätetyt pienet ruokavarastot.
Seuralaisina Scottilla tällä retkellä oli t:ri Wilson, joka oli ollut hänen mukanaan »Discovcry»-retkelläkin, meriluutnantti Bowers, rakuunaratsumestari Oates ynnä merialiupseeri Evans, jonka Scott oli valinnut etupäässä sen vuoksi, että hän oli erinomaisen voimakas ja karaistu kestämään moisen matkan suunnattomat rasitukset.
Paluumatkalla alkoi piankin näkyä, kuinka uhkarohkea tämmöinen retki todenteolla oli. Ruokavarat oli ripoteltu pieniin varastoihin pitkin matkan vartta ja jos yksikin varasto jäi löytämättä — hirmutuiskuissa tosiaan oli onnenkauppaa, tavattiinko niitä — niin uhkasi nälkäkuolema, eväät kun muutoinkin olivat niin niukat, että tuskin riittivät työkunnossa pitämään. Jos taas yksikin mies sairastui, saattoi se katkaista kaikkien paluumatkan, sillä reellä häntä muut eivät jaksaneet vetää ja vanha napamatkustajain sääntö kielsi ketään hengissä taipaleellekaan jättämästä… retkikunnan marssinopeus on sen heikoimman jäsenen marssinopeus, kirjoitti jo Greely.
Ensimmäinen Scottin miehistä, joka alkoi uupumuksen oireita näyttää, oli Evans, jota hän oli vahvimpana pitänyt. Scott hämmästyi tätä, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Evans myös käyttänyt voimiaan sen mukaan kuin niitä olikin, ehkä esimiestään palvellakseen vielä ylikin sen, mitä ne olisivat sietäneet, ja että hän luultavasti oli tottunut paljon runsaampaan ravintoon kuin upseerit ja lukumies. Nyt hänen täytyi tulla toimeen samoilla niukoilla annoksilla kuin muittenkin. Evans oli lisäksi palelluttanut kätensä ja nenänsä ja pakkaspukamat olivat alkaneet märkiä.
Helmikuun 6 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Elintarpeet ovat niukat ja sää epävakaista — yhä useammin alkavat kalvavan pelon hetket mieltäni ahdistaa! Emme tänään ole päässeet niin pitkälle, kuin olin luullut! Suurinta huolta tuottaa minulle Evans; hänen haavansa ovat märillä, nenänsä on sangen pahan näköinen ja monet merkit viittaavat siihen, että hänen voimansa ovat loppuneet! Mikä onni, että niin nopeaan pääsemme ylängöltä pois! Menomatkalla tarvitsimme 27 päivää navalle päästäksemme, nyt olemme paluumatkalla olleet 21 päivää — olemme siis viettäneet lähes 7 viikkoa alhaisessa lämpötilassa ja melkein yhtämittaisessa myrskyssä.»
Seuraavana päivänä hän kirjoittaa, retkikunnan saavutettua Beardmoren jäävirran yläpäähän jätetyn varaston: »Kamala päivä, mutta onnellinen loppu! Aamulla yleinen kauhistus huomatessamme, että oli kokonainen päiväannos liian vähän leipää! Kuinka se oli mahdollista, sitä emme voineet käsittää, vaikka olisimme kuinka päätämme vaivanneet, sillä siitä olimme varmat, ettemme olleet milloinkaan ylittäneet määrättyä annostamme. Bowers kiihtyi tästä kauheasti.» — Illalla retkeilijät kuitenkin onnellisesti saavuttivat varastonsa.