Beardmore-glasieerillä sää lämpeni koko joukon ja tuuli tyyntyi ja löytäessään vielä erinomaisen mielenkiintoisia kivettymiäkin kivihiilisuonista retkeilijät reipastuivat koko joukon. Uupumuksestaan huolimatta he ottivat näytekappaleita mukaansa. Mutta pian taas retken uhkarohkeus osoittautui kaikessa kamaluudessaan. Mukanaan vain sen verran eväitä, että ne juuri ja juuri riittivät seuraavaan varastoon, he eksyivät mitä hirmuisimpiin jääputouksiin halkeamineen ja röykkiöineen, joista eivät tahtoneet mitenkään pois päästä. Mutta ruokavarain niukkuus pakotti ponnistamaan ja uskaltamaan, vaikka miehiä tavan takaa putoili halkeamiin, saaden pahojakin kolahduksia.
Evansin jalkaan ilmaantui kamala paise, hän valitti nälkää, koetti kuitenkin vetää rekeä, kunnes kaatui, koetti sitten tyhjänä kompuroida perässä seuraavalle varastolle, joka kaikkien riemuksi löydettiin. Leirissä hänestä ei enää ollut mitään apua. Bowers ja Wilson tulivat pari kertaa lumisokeiksi. Helmikuun 16 p. Evansissa alkoi ilmaantua mielenhäiriön oireita. Seuraavana päivänä hän ei jaksanut kulkea perässä ja kun muut leirin tehtyään lähtivät katsomaan, mikä hänen oli tullut, tapasivat he hänet vaatteet aukaistuina lumessa polvillaan,. kädet paljaina ja paleltuneina, silmissä hurja katse! Hän sanoi saaneensa pyörtymiskohtauksen.
Hänet nostettiin pystyyn, mutta pari kolme askelta astuttuaan hän jälleen kaatui nurin. Tuotiin reki ja hänet vedettiin telttaan pyörtyneenä ja aamuyöstä hän kuoli. Wilson otaksui, että hän halkeamaan pudotessaan oli saanut vian aivoihinsa. »Kamalaa menettää siten toveri! Mutta tyynesti ajatellessamme täytyi meidän myöntää: oli sittenkin onni, että viime viikon kamalat mielenliikutukset päättyivät juuri täten. Meille kaikille olisi ollut toivotonta, auttamattomasti mahdotonta huonon sairaan kanssa tehdä niin pitkää matkaa!» Puolen tunnin kuluttua eloonjääneet lähtivät matkaa jatkamaan ja löysivät Beardmoren glasieerin alapäässä olevan varastonsa.
Saavuttuaan lihavarastoilleen ja saatuaan runsaammin ruokaa retkeilijät reipastuivat, mutta erikoisen huonot kelit nopeaan kuluttivat näitä verestyviä voimia. Säät pysyivät aluksi jotenkin kauniina, mutta olivat sangen kylmät. Maaliskuun 2 p, Oates huomasi, että hänen jalkansa olivat paleltuneet. Varastossa taas, johon samana päivänä saavuttiin, tavattiin kamalan vähän öljyä — apuretkikunnat olivat palatessaan ottaneet liikaa, tai oli se päässyt haihtumaan. Lisäksi oli 40 asteen pakkanen ja tuuli oli vastainen. Seuraavat otteet ovat Scottin päiväkirjasta, johon hän säännöllisesti kirjoitti muistettavansa viimeiseen saakka.
»Sunnuntaina maaliskuun 3 päivä 1912. Toinen aamiainen. Löysimme eilen uudelleen jälkemme, olimme poikenneet niistä itään, ja marssimme lähes 18 kilometriä. Mutta tänään ovat asiat kerrassaan toivottoman huonosti! Ensimmäisen tunnin jälkeen, jonka kuluessa myötäinen tuuli auttoi, meitä nopeaan eteenpäin, oli 'pinta kuvaamattoman kehnoa. Tuuli ja kaikki kääntyi vastaamme — 4 1/2 tunnin jälkeen meidän täytyi pysähtyä: vain 8 1/2 kilometriä eteenpäin. Syy ei ole meidän — aamupäivällä teimme, minkä voimme — pinta villamaisen tahmean lumensa keralla, jota ei ankarinkaan tuuli puhalla pois, pidätti meitä liian lujasti, ja usein myrsky oli niin ankara, ettemme saaneet rekeä paikaltaankaan. Jumala meitä auttakoon! Mutta näitä rasituksia emme enää pysty voittamaan! Emme enää kukaan voi sitä uskoa. Ei tosin kukaan sano sanaakaan ja toistemme kanssa olemme aina suunnattoman iloiset — mutta vaikeata ei ole arvata, mitä jokainen sydämessään tuntee. Yhä enemmän aikaa kuluu aamulla kenkäin jalkaan panemiseen — ja joka päivä käy vaara yhä suuremmaksi.
Taistelu ja kuolema.
»Maanantaina, maaliskuun 4 p:nä. Toinen aamiainen. Samoin kuin ainakin samoin eilen illallakin unhotimme surumme, ryömimme pusseihimme, nukuimme kunnon aterian jälkeen erinomaisesti, heräsimme, söimme taas jotakin hyvää ja lähdimme sitten matkaa jatkamaan. Koko aamuna emme 4 1/2 tunnissa ole päässeet kuin 6 1/2 kilometriä eteenpäin, vaikka olemme kaikki voimamme pinnistäneet! Ainoa toivomme on kova kuiva tuuli — mutta tähän aikaan vuodesta?! Heti pintakiteitten alla on kova nietospohja — viikko tai pari takaperin on reki varmaan luistanut täällä erinomaisesti. Seuraavalle varastolle on 78 kilometriä — meillä on viikoksi ruokavaroja, polttoainetta sitä vastoin vain kolmeksi tai neljäksi päiväksi! Mutta jos meidän täytyy olla ilman yhtä lämmintä ateriaa päivässä, on se kuolemamme! Mutta vielä ei kenenkään mieli ole masentunut, ainakin jokainen näyttää vallan tyytyväiseltä. Tällä haavaa pakkasta on noin 29 astetta ja meistä tuntuu hyvin hyvältä, mutta pian varmaankin taas tulee kylmempi ja minä pelkään, että Oatesin on sangen vaikea kestää ilman äkkijäähtymistä! Kunpa Kaitselmus lähettäisi meille avun! Ihmisten apua emme enää voi odottaa. Yksi pelastuksen mahdollisuus vielä on: seuraavaan varastoon ehkä olisi voinut jäädä vielä ylimääräistä muonaa! Mutta jos sielläkin on liian vähän polttoainetta? — Ja pääsemmekö edes sinne? Mikä naurettava etäisyys se meistä olisi ylängöllä ollut! Olisin jo aikoja sitten joutunut epätoivon valtaan, elleivät Wilson ja Bowers kaikessa olisi niin urheat ja rohkealla mielellä!
»Tiistaina, maaliskuun 5 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä hieman tuulta ja 5 tunnissa kurja aamumarssimme karttui jonkun verran enempään kuin 16 kilometriin. Menimme maata juotuamme kupin kaakaota ja syötyämme vähän pemmikaania vilunpuistatuksista päästäksemme. Oatesin jalat ovat surkeassa kunnossa, toinen oli eilen illalla kamalasti ajettunut ja tänään mies-parka ontuu pahasti. Aloimme marssimme teellä ja samanlaisella pemmikaanilla kuin eilen illalla — kuvittelemme, että pemmikaani täten maistuu parhaalta. Tänään aamulla marssimme 5 tuntia vähän parempaa pintaa jota peittivät korkeat kunnasmaiset kinokset. Reki kahdesti kaatui; kiskoimme sitä kävellen ja kuljimme noin 10 kilomeriä. Vielä kaksi hevostaivalta ja noin 7 kilometriä varastollemme! Polttoaineemme hupenee pelottavan vähiin ja sotamies-parkamme on melkein lopen uupunut. Surullista! Emmekä voi mitään tehdä häntä auttaaksemme! Meistä muista Wilson kärsii enimmän tästä odottamattoman kovasta pakkasesta. Pääasiallisesti luullakseni sen vuoksi, että hän niin uhrautuvalla huolella on hoitanut Oatesin sairaita jalkoja. Emme voi toisiamme auttaa — jokaisella on tarpeeksi huolta itsestään. 'Jumala meitä auttakoon!' voimme vain sanoa ja sitten palellen ja alakuloisina laahustaa eteenpäin uuvuttavaa tietämme siinä kamalassa tiedossa, että pääsemme eteenpäin aivan, aivan liian hitaasti. Mutta ollessamme teltassa yhdessä tunnumme vielä kaikki iloisilta ja reippailta ja juttelemme kaikista mahdollisista asioista, syömisestä kuitenkin nyt vähemmän päätettyämme uskaltaa syödä täydet annokset; emme suoraan sanoen voineet tässä tilassa enää juoksennella nälissämme. Se on vaarallista leikkiä, mutta rohkeasti aiomme jatkaa siten loppuun saakka.
»Keskiviikkona, maaliskuun 6 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä pääsimme tuulen avulla vähän paremmin eteenpäin, niin että siitä tämänpäiväisen kanssa karttui 17 1/2 kilometriä. 40 kilometriä vain enää varastoon saakka. Mutta tänä aamuna olot olivat kerrassaan sietämättömät! Yöllä lämpeni ja ensi kerran koko matkalla olen nukkunut tunnin liian kauan. Sitten lähdimme vetämään kaikki voimamme ponnistaen — henkemme edestä — emmekä kuitenkaan päässeet eteenpäin kuin nipin napin pari kilometriä tunnissa! Kolmasti meidän täytyi päästellä itsemme valjaista etsiäksemme vanhat jäljet. Oates parka istui reen päällä. Vetää hän ei enää voi. Varmaan hänen jalkojaan kauheasti pakottaa, mutta siitä huolimatta hän on ihmeteltävän urhoollinen. Hän ei valita milloinkaan; mutta vain taivalta tehdessä hänen rattoisa mielenlaatunsa enää esiintyy; teltassa hän käy yhä vaiteliaammaksi. Panemme tänään kuntoon väkiviinalampun voidaksemme koetteeksi käyttää sitä priimuskeittiön asemesta, kun paloöljy loppuu — se on sangen huono korvaus, eikä meillä ole väkiviinaakaan paljon! Kun olisimme joka päivä päässeet eteenpäin edes 16 1/2 kilometriä — ehkä olisimme sillein ennen polttoaineen loppumista päässeet seuraavan varaston läheisyyteen. Nyt ei meitä voi auttaa mikään muu kuin kova tuuli ja hyvä keli. Tänä aamuna kävi aika hyvä tuuli, mutta siitä huolimatta reki oli raskas kuin lyijy. Olisimme edes kaikki terveet, niin olisi vielä toivolle sijaa, mutta »sotamies»-parka on meille käynyt pelottavaksi vastukseksi.
»Torstaina, maaliskuun 7 p:nä. Oatesin tila on sangen huono. En voi kyllin ihailla hänen sankarimaisuuttaan. Juttelemme keskenämme vielä siitä, mitä kaikkea teemme, jahka taas päästään kotia. —