»Torstaina, maaliskuun 14 p:nä. Mutta kaikki käykin aivan nurinkurisesti! Eilen heräsimme kovaan pohjatuuleen ja 38 asteen pakkaseen. Kun emme voineet sitä vastaan marssia, jäimme k:lo 2:teen leiriin ja kuljimme sitten vielä 9 1/2 kilometriä. Olisimme mielellämme laahustaneet vielä jonkun matkaa, mutta kärsimme liiaksi pakkasesta, pohjatuuli kun ei kokonaan tyyntynyt. Ja kuinka kauan kestikään, ennenkuin pimeässä saimme iilallisemme valmiiksi!
»Tänä aamuna lähdimme matkaan etelätuulella purjeen auttamina ja hyvää kyytiä, kulkien jälleen tienviitan ohi. Mutia puolen rupeamaa marssittuamme muuttui viima tuikeaksi länsituuleksi, joka puhalsi tuulipukumme läpi kintaihin saakka. Wilson-parka oli niin kohmettunut, ettei hän hyvään aikaan saanut suksia jaloistaan riisutuksi. Bowers ja minä saamme kahden laittaa leirin kuntoon, ja kaikki värisimme vilusta vihdoinkin telttaan päästessämme. Puolenpäivän aikaan oli —42 astetta pakkasta! Siitä huolimatta meidän täytyy päästä eteenpäin, vaikka leirin teko käykin yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Loppu on lähellä — siitä tulee sangen armelias loppu. Oates-parka on jälleen palelluttanut jalkansa; minua kammottaa ajatellessani, miltä hän huomenna näyttää. Vain suurimmalla vaivalla voimme muut varjella jäsenemme paleltumiselta. Ei kukaan meistä osannut ajatellakaan, että täällä tähän aikaan vuodesta olisi tämmöiset pakkaset ja tuulet! Teltan ulkopuolella on aivan hirmuista. Mutta meidän täytyy taistella loppuun — niinkauan kuin on yksikin korppu jäljellä; mutta annoksia emme voi vähentää.
»Lauantaina 16 tai sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta. En ole aivan selvillä päivämäärästä, mutta luulen, että jälkimmäinen on oikea.
»Surunäytehnä on täydessä menossa. Toissapäivänä Titus (Oates)-parka selitti toista aamiaista syödessämme, ettei hän jaksanut kulkea kauemmaksi, ja hän senvuoksi ehdotti, että jättäisimme hänet jälkeemme makuusäkkiinsä. Siitä ei tietysti voinut olla puhettakaan ja saimme hänet lähtemään kerallamme vielä iltapäivänkin taipaleelle. Varmaan se hänelle oli sanomaton kärsimys! Siitä huolimatta hän hoiperteli mukana ja laahustelimme vielä moniaan kilometrin eteenpäin. Yöllä hänen tilansa kävi yhä huonommaksi ja näimme, että loppu oli lähellä.
»Jos tämä päiväkirjani löydetään, niin pyydän julkaisemaan seuraavat seikat: Oatesin viimeiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä; sitä ennen hän oli lausunut julki ilonsa siitä, että hänen rykmenttinsä olisi ilolla kuuleva, kuinka rohkeasti hän oli ottanut vastaan kuoleman. Me kolme voimme todistaa hänen urheutensa. Viikkokausia hän valittamatta kärsi sanomattomia tuskia ja oli toimelias ja avulias viime hetkeen saakka. Viimeiseen saakka hän toivoi — tahtoi toivoa. Hän oli urhea sielu ja tämä oli hänen loppunsa. Hän vaipui viimeistä edellisenä yönä uneen siinä toivossa, ettei hän enää heräisi; mutta aamulla — eilisaamuna — hän kuitenkin heräsi! Ulkona riehui hirmumyrsky. 'Käyn ulkona', hän lausui, 'ja ehkä viivyn vähän aikaa!'
»Sitten hän lähti ulos hirmumyrskyyn — emmekä sen koommin häntä nähneet.
»Tahdon tässä lausua, että viimeiseen saakka uskollisesti autoimme molempia sairaita tovereitamme. Kun Edgar Evans oli kuolemansairas eikä meillä ollut enää kerrassaan mitään syötävää ja hän jo makasi tainnoksissa, näytti muitten turvallisuus vaativan, että jättäisimme hänet; mutta armollinen Kaitselmus juuri tällä kovanonnen hetkellä riisti häneltä hengen. Hän kuoli luonnollisen kuoleman ja jätimme hänet vasta kaksi tuntia sen jälkeen kuin hän oli kuollut. Me tiesimme, että Oates-parka meni ulos kuolemaan ja me koetimme saada hänet aikeestaan luopumaan, mutta hän menetteli kuin sankari ja englantilainen gentlemanni. Me kolme eloon jäänyttä toivomme yhtä rohkeasti käyvämme kuolemaan, joka varmaankaan ei enää ole kaukana.
»Sunnuntaina, maaliskuun 17 p:nä. Kirjoittaa en enää voi muuta kuin toisen aamiaisen aikana enkä silloinkaan aina. Hirmuinen pakkanen, päivällisaikaan 40 astetta. Toverini ovat ylen iloisella päällä, mutta meitä uhkaa vakaasti vilukuolema, ja vaikka alati puhumme siitä, että tästä lopultakin perille pääsemme, ei sitä sydämessään enää usko kukaan, siitä olen vakuutettu.
»Meitä viluttaa nyt hirveästi kulkiessamme ja muutoinkin, paitsi ei syödessämme. Eilen täytyi meidän maata alallamme hirmumyrskyn vuoksi ja tänään on marssimme kauhistuttavan hidasta. Olemme nyt neljännessätoista hevosleirissä, vain kahden päivämatkan päässä yhden tonnin leiristä. Tähän jätimme teodoliittimme, yhden valokuvauskoneen ja Oatesin makuupussin. Päiväkirjat y.m. ynnä Wilsonin erikoisesta pyynnöstä mukaan otetut kivennäisnäytteet tavataan joko meidän luotamme tai reestämme.
»Maanantaina, maaliskuun 18 p:nä. Tänään toista aamiaista syödessämme olemme 39 kilometrin päässä varastosta. Onnettomuus edistyy yhä. Eilen meillä jälleen oli vastatuuli, joka puhalsi luoteesta voimalla 4 ja tuiski lunta kasvoihimme; meidän täytyi keskeyttää kulkumme; 37 asteen pakkanen. Ei ainoakaan ihminen kestäisi semmoista säätä ja meidän voimamme ovat melkein aivan lopussa.