»Oikea jalkani on paleltunut, melkein kaikki varpaat — vielä kaksi päivää takaperin olin parhaitten jalkain ylpeä omistaja. Täten vähitellen menehdymme. Minä aasi kun sulatettuun pemmikaaniini sekoitin pienen teelusikallisen curry-jauhoa — se tuotti minulle ankaria ruoansulatustuskia. Koko yön makasin kipujen vuoksi valveillani ja taipaleella tunsin itseni heikoksi. Palellutin jalkani enkä edes huomannut sitä. Hetkisenkin huolimattomuudesta on seurauksena jalka, jota ei ilkeä edes katsella. Bowers on terveyteen nähden numero yksi, mutta suurta eroa ei meidän välillämme perältäkään enää ole. Toiset vielä luulevat meidän tästä suoriutuvan — taikka ehkä ovat vain luulevinaan — en tiedä kumpaako! Olemme vielä kerran täyttäneet primuskeittiön puoleksi, viimeisen kerran, ja sitten meillä on vain vähän väkiviinaa — jonka jälkeen meidän täytyy nääntyä janoon. Tuuli on tällä haavaa suotuisa — ehkä on siitä apua. Matka varastolle olisi menomatkalla tuntunut meistä naurettavan pieneltä.

»Tiistaina, maaliskuun 19 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen illalla oli teltan pystyttäminen sangen tukala tehtävä ja olimme kohmettua, ennenkuin olimme illallisemme nauttineet; siihen kuului laivaleipää, kylmää pemmikaania ja puolen pientä kannullista kaakaota, jonka keitin väkiviinalla. Sitten vastoin luuioamme kerrassaan lämpenimme ja olemme kaikki maanneet hyvin. Tänään lähdimme tavalliseen laahustavan hitaaseen tapaamme liikkeelle. Reki tuntui kamalan raskaalta. Olemme 20 kilometrin päässä varastosta ja voisimme päästä sinne kolmessa päivässä. Se on kulkua! Ruokavaroja meillä on vielä kahdeksi päiväksi, mutta polttoaineita vain yhdeksi. Meidän kaikkien jalkamme alkavat olla huonossa kunnossa — Wilsonin sittenkin parhaassa, minun oikea jalkani kaikkein huonoin, vain vasen jalkani on aivan kunnossa. Mutta kuinka voisimmekaan säästää jalkojamme, ennenkuin olemme saavuttaneet varaston ja jälleen voimme vahvistaa itseämme lämpimällä ruoalla? Jalan poikkileikkaaminen on vähintä, jolla voin pahasta päästä, mutta eikö vamma mahda yhä pahentua? Siinä vakava kysymys. Sää ei tarjoa meille helpotusta — tuuli puhaltaa tänään pohjoisesta ja luoteesta ja lämpötila on -40 astetta.

»Torstaina, maaliskuun 21 p:nä. Maanantai-iltana olimme vielä 20 kilometrin päässä varastosta; eilen emme koko päivänä voineet liikkua paikastammekaan raivoisan hirmumyrskyn vuoksi. Tänään uudelleen menetetty toivo — Wilson ja Bowers aikovat lähteä varastolle noutamaan polttoainetta.

»Perjantaina ja lauantaina, maaliskuun 22 ja 23 p:nä. Hirmumyrsky raivoaa yhä edelleen — Wilson ja Bowers eivät uskaltaneet lähteä matkaan — huomenna on viimeinen mahdollisuus — meillä ei ole enää ensinkään polttoainetta eikä ravintoa kuin yhdeksi, korkeintain kahdeksi päiväksi — loppu on lähellä. Olemme päättäneet kuolla luonnollisen kuoleman — lähdemme tavaroinemme tai ilmankin niitä varastolle pyrkimään, vaikka jäljillemme sortuisimme.

»Perjantaina, maaliskuun 29 p:nä. Jälkeen 21 päivän on herkeämättä myrskynnyt länsilounaasta tai lounaasta käsin. 20 p:nä meillä vielä oli sen verran polttoainetta, että saatoimme 'kullekin valmistaa kaksi kuppia teetä, ynnä kuivaa ruokaa kahdeksi päiväksi. Joka päivä aioimme lähteä varastollemme, jolle ei ollut kuin 20 kilometriä matkaa, mutta teltan ulkopuolella koko maisema on vain riehuvaa lumituiskua. Minä en luule, että me nyt voimme enää toivoa mitään apua. Tahdomme kuitenkin kestää loppuun saakka; mutta yhä heikommiksi käymme, eikä kuolema voi enää olla kaukana.

»Surkeata, mutta en luule voivani enää kirjoittaa.

R. Scott.

»Viimeiset sanat

»Jumalan tähden — pitäkää huolta jälkeen jääneistä omaisistamme!»

Wilson ja Bowers tavattiin makuupusseissaan, jotka he olivat kiskoneet päänsä yli kuten ainakin nukkumaan ruvetessaan.