Scottin ohjeiden mukaan se lähti Kap Adareen, kun ei päässyt Kuningas Edward VII:nnen maassa maihin. Sen piti tutkia Wilkesin maata länteen päin niin kauas kuin suinkin. Kap Adaren länsipuolella suistuivat vuoret kuitenkin niin jyrkästi mereen, ettei ollut mahdollista sille puolelle asemaa laittaa, ja kun ei »Terra Novalla» ollut riittävästi hiiliä viedäkseen retkikuntaa takaisin etelämmäksi Etelä-Viktorianmaan itärannallekaan, täytyi sen asettua Kap Adareen Borchgrevinekin vanhan majan viereen. Täältä piti rantaa länteen päin tutkittaman rekiretkillä, mutta sekin osoittautui liian vaaralliseksi, koska hirmumyrskyt yhä uudelleen lakaisivat meren jäistä puhtaaksi rantavuoria myöten, repien auki jo puolen metrin vahvuiset jääkentät ja glasieereista lohkeilevat jäävuoret. Keväämmällä retkikunta siitä huolimatta lähti rekiretkelle, mutta tapasi niin petollisia jääoloja, että sen piankin täytyi palata takaisin, ja sai se onneaan kiittää, etteivät myrskyt sitä vieneet valtamereen. Asemahavainnot ja vuorista otetut geologiset näytteet olivat sen vuoksi ainoat tulokset Kap Adaressa vietetystä talvesta.
Joulukuussa 1911 »Terra Nova» palasi takaisin ja vei retkikunnan etelämmäksi niille seuduille, josta Mawson ja David v. 1909 olivat nousseet sisämaan ylängölle tunkeutuessaan magneettiselle navalle. Sen piti pelastaa professori Davidin tänne jättämät kivennäisnäytteet. Tammikuun 8 p. 1912 retkikunta lähti laivasta maihin ja 18 p. helmikuuta »Terra Novan» MacMurdo-salmesta muun retkikunnan keralla palatessaan piti ottaa se jälleen mukaansa. Eväitä se sen mukaan otti maalle vain niukasti ja talvimajansa se oli jättänyt Kap Adareen.
Pohjoisosasto, jonka johtaja oli meriluutnantti Campbell, teki sitten pienen retken pohjoista kohti löytäen hietakivestä erittäin hyviä kasvifossiileja ja palasi sovittuun aikaan takaisin maallenousupaikalle laivaa odottamaan. Mutta »Terra Novaa» ei kuulunut ei näkynyt. Odotus ohuissa rikkinäisissä teltoissa, suojattomalla rannalla, hirmumyrskyille ja tuiskuille alttiina, alkoi käydä yhä kolkommaksi ja samalla alkoivat ruokavarat arveluttavassa määrässä huveta. Kun annoksia täytyi vähentämistään vähentää, olivat miehet lopulta niin huonossa kunnossa, että tuskin kykenivät paria kolmea kilometriä kulkemaan.
Kamala talven vietto.
Maaliskuun alussa täytyi retkikunnan sen vuoksi kovin karvain mielin ruveta varustautumaan talven viettoon tällä hirmurannalla ilman majaa, ilman eväitä — suurin osa siitä, mitä oli, täytyi jättää kevääksi, jolloin aiottiin rantaa pitkin pyrkiä MacMurdo-salmeen. Täytyi tulla toimeen »maan antimilla». Viipymättä ruvettiin hylkeitä ja pingviinejä varastoon tappamaan ja kun ei kuukauden puolivälissäkään laivaa kuulunut, täytyi ryhtyä vakinaista talvimajaa puuhaamaan. Se koverrettiin suureen tiiviiseen luminietokseen ja vaikk'ei se ollutkaan niin korkea, että siinä olisi voinut seisoa suorana, soi se kuitenkin riittävän suojan kaikkia tämän julman rannikon hirmusäitä vastaan. Hylkeistä ja pingviineistä saadulla rasvalla keitettiin ruoka ja lämmitettiin ja valaistiin maja. Leipää oli 80 kiloa kuudelle miehelle, kaakaota sen verran, että sitä riitti viiteen kuppiin viikossa miestä kohti, teetä yhteen kuppiin, mutta seitsemäntenä iltana täytyi uudelleen keittää samat teelehdet, jonka jälkeen ne poltettiin tupakkana. Sokeria sai jokainen sunnuntaina kahdeksan palaa, joka lauantaina suklaapalan ja juhlina ja jäsenien syntymäpäivinä jaettiin jokaista kohti viisikolmatta rusinaa. Geologi, joka varastoja hoiti, valitti vain, että miehet väittivät heillä olevan syntymäpäivän joka kuukausi. Muutoin täytyi tulla toimeen hylkeen ja pingviinin lihalla ja syödä rannalle ajautuneita merileviä höysteeksi, merivedestä saada suolaa.
Tässä kurjassa asumuksessa, tällä todellisella raakalaisruoalla retkikunta säilytti henkensä ja melkein kaikki terveytensäkin kevääseen saakka, jolloin se saattoi lähteä rantoja pitkin Mac Murdo-salmelle pyrkimään. Campbell kohteli veljinään ja vertaisinaan molempia aliupseereja ja matruusia, jotka retkikuntaan kuuluivat, ja kun kaksi heistä pahoin sairastui — toinen hylkeenlihan syönnistä — vedettiin heitä sitten rekiretkellä reellä, milloin eivät jaksaneet kunnolla kulkea, ja täten säilyi retkikunnan sopu mitä parhaana. Kun »Terra Nova» lopullisella kotomatkallaan taas poikkesi tälle rannalle ottaakseen mukaansa retkikunnan keräämät kivennäisnäytteet, kävi kapteeni Pennell muiden retkikuntalaisten keralla tätä talviasumusta katsomassa ja kuvaa hän vaikutuksiaan seuraavasti:
»Mistä ankaran puutteen ajasta tämä käynti meille puhuikaan! Kuinka paljon tämä kurja maja meille paljastikaan semmoista, mitä Campbell ei milloinkaan ollut meille myöntänyt! Koko tässä savun nokeamassa luolassa ei ollut kuin yksi kohta, jossa vähänläntä mies saattoi seisoa suorana, ja nurkissa lojuivat retkeilijäin keväällä hylkäämät, rasvaa tiukkuvat, pikimustat vaatekappaleet, jotka olivat suunnattoman painavat. Ei ainoankaan vangin ole koskaan tarvinnut näin katalan kurjasti asua ja mieleemme kohosi outo tunne katsellessamme tätä pöyristyttävää kuoppaa, joka oli kuudelle urheimmalle toverillemme tarjonnut ainoan suojan. Useimmat meistä ottivat mukaansa muiston tästä ainutlaatuisesta ihmisasunnosta.»
Liikkeelle lähdettyään Campbell tovereineen matkasi verraten ripeästi etelää kohti pitkin Etelä-Viktorianmaan rantoja. Lähempänä Mac Murdon salmea he löysivät edellisten retkikuntain jättämiä varastoja, jotka suurenmoisesti virkistivät heitä ja väleen saivat sairaat merimiehetkin paranemaan.
Saapuessaan vihdoin vanhalle »Discovery-asemalle» he saivat surusanoman eteläosaston tuhosta. Campbell olisi halunnut heti lähteä kadonneita etsimään, mutta etsimään lähtenyt retkikunta oli jo ennättänyt niin kauas, ettei se ollut mahdollista.
Scott oli navalle lähtiessään määrännyt, että molempain koiravaljakoiden tuli pääasemalta lähteä palaavaa napaosastoa vastaan niin pitkälle kuin mahdollista, mutta kun viimeinen palaavista apuretkikunnista oli jäänyt taipaleelle johtajansa, luutnantti Evansin keripukkiin sairastumisen vuoksi yksi jäsenistä toi siitä tiedon kulkien yhtä mittaa 60 kilometriä — ja tämä oli ensin autettava, niin viivästyi koiravaljakoiden ja lisäeväitten lähetys. Vasta 4:ntenä maaliskuuta Cherry-Garrard ja venäläinen Dimitri, jotka olivat retkikunnan heikompia, pääsivät »yhden tonnin varastolle», jolle »Discovery»majalta oli 200 kilometriä, mutta sieltä apuretkikunta ei enää ankaran hirmumyrskyn ja pakkasen vuoksi kyennyt edemmäksi tunkeutumaan, sekä miehet että koirat kun olivat menehtyä. Melkein puolikuolleina he taas saavuttivat »Discovery»-majan. Kun he maaliskuun 10 p:nä lähtivät paluumatkalle, oli Scott tovereineen Mount Hooper nimisellä varastolla, jonne »Yhden tonnin varastolta» oli enää 90 kilometriä. Voimallisempi apuretkikunta olisi epäilemättä voinut pelastaa heidät. Mutta pohjoisosaston pakoilisen talvenvieton johdosta oli pääasemallla liian vähän väkeä. Cherry-Garrardin palattua lähti t:ri Atkinson yhden miehen keralla apua viemään, mutta täytyi palata takaisin jo ensi asemalta. Pimeä, pakkanen ja riehuvat myrskyt estivät kauemmaksi kulkemasta. Asemalla sitä paitsi luultiin eteläosaston tuhoutuneen jo kaukana Beardmoren jäävirralla. Napayön pimeydessä, MacMurdo-salmen jäitten poikki, jotka hirmumyrsky milloin hyvänsä olisi saattanut repiä rikki ja ajaa miehineen päivineen valtamerelle, Atkinson sitten vei Etelä-Viktorianmaan itärannalle varaston pohjoisosastoa varten, jonka hän otaksui eväittensä loputtua väkisinkin yrittävän päästä sitä tietä asemalle.