Viimeinen palvelus.
Syksy 1912 oli siis englantilaisen retkikunnan pääasemalla sangen synkkä. Heti kevään tullen varustettiin rekiretkikunta kadonnutta eteläosasten etsimään, eikä sen tarvinnut kauaksi kulkea, ennenkuin tapasi tuhoutuneiden teltan tarkkaan tien suunnassa ja hautasi vainajat Barrieri-jäätikölle. Oatesiakin retkikunta etsi, mutta hänet oli lumi haudannut ikipäiviksi jäätikköön.
Helmikuun 10 p:nä 1913 »Terra Nova» retkikunnan keralla palasi Uuteen
Seelantiin, josta sähkölennätin levitti maailmalle tiedon kapteeni
Scottin ja hänen toveriensa onnettomasta kohtalosta. Se herätti
vilpitöntä surua vainajien kotimaassa ja laajalti sen ulkopuolella.
Antarktika oli siihen saakka päästänyt hengissä kotia ne uteliaat, jotka olivat tulleet sen hyisiä uutimia kohottamaan, mutta nyt se oli ensi kerran iskenyt kaikella ankaruudella tuhoisan iskun, eivätkä nämä edes olleet ainoat uhrit, mitä se samoihin aikoihin vaati.
Amundsenin retki etelänavalle.
Amundsen, luoteisväylän purjehtija, oli varustanut retkikunnan pohjoisnavan seuduille, ja sinne hän ilmoitti Beringin meren kautta pyrkivänsä vanhalla »Framilla» ja sinne hänen kaikki miehensä luulivat matkan pitävän, kun retkikunta toukokuun 3 p:nä 1910 lähti Kristianiasta liikkeelle. Mielessään hän kuitenkin oli jo vuosi takaperin päättänytkin suunnata etelänavalle, toivoen sen valloittamalla sitten saavansa paremmin varoja pohjoisnaparetken varustamiseen. Sitä paitsi Amundsen tietenkin halusi voittaa ainakin toisen navan seppeleen, Pearyn valloitettua pohjoisnavan. Hän tosin hyvin tiesi, että Scott myös pyrki etelänavalle, mutta sanoo luulleensa Scottilla olleen etupäässä tieteellisiä tarkoituksia, joten navan valloittaminen muka oli hänelle toisarvoinen asia. Canarian saarilla Amundsen miehistölleen ilmoitti huonosti harkitun päätöksensä ja miehet ilolla suostuivat matkasuunnitelman muutokseen.
Tammikuussa 1911 »Fram» saapui Rossin Barrier-jäätikölle Borchgrevinkin aikanaan löytämään Valaslahteen, josta jäätikölle on verraten helppo nousta. Viipymättä lähti retkikunta viemään ruokavaroja matkan varteen varastoon ja toiset sillä välin pystyttivät retkikunnan talvimajan jäätikölle, kuuden kilometrin päähän sen reunasta. Varastoretkikunta kävi 82:lla leveyspiirillä saakka, jättäen sinne kuormansa.
Talven huomattavin uutuus oli se, ettei hirmumyrskyjä koko talven kuluessa ollut kuin päivä kuukautta kohti, vaikka ne Barrier-jäätikön länsirannalla, jossa brittiläinen asema oli, ovat niin tavalliset ja rajut. Framheimissä tosin oli koko joukon kovempia pakkasia, mutta kun säät muutoin olivat tyynet, ei niistä ollut suurta haittaa. Englantilainen ilmatieteilijä Simpson, joka hoiti havaintoja brittiläisellä asemalla, arvelee hirmumyrskyjen paikallisuuden johtuvan siitä, että kylmä ilma Barrier-jäätiköltä lämpöistä Rossin merta kohti virratessaan maan pyörimisen johdosta, jolla näin lähellä napaa on erikoisen suuri vaikutus, pusertuu Etelä-Viktorianmaan alppimuuria vastaan ja näin patoutuneena kahta suuremmalla raivolla syöksyy pohjoiseen merta kohti. Amundsen ei sitten matkalla napaakaan kohti joutunut hirmumyrskyihin ja siinä suurin syy, miksi hänen matkansa menestyi niin hyvin.
Lokakuun 20 p:nä, eteläisen pallonpuoliskon kevätkuussa, Amundsen saattoi lähteä napaa kohti yrittämään. Hänellä oli valiokoirat ja kun retki muutoinkin oli kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, sujui matka hyvillä säiliä sangen hyvin.
Kuljettuaan Barrier-jäätikön päähän Amundsen tapasi Etelä-Viktorianmaasta jatkuvan alppijonon 300 kilometriä idempänä kuin englantilaiset retkikunnat ja löysi suuren neliosaisen jäävirran, jota pitkin hän pääsi nousemaan etelänapaylängölle. Lähellä tätä jäävirtaa alppijonosta haarautui vuorenselänne, joka näytti kulkevan Barrier-jäätikön itäreunaa, muodostaen sen itärannan ja ehkä myöhemmin kääntyen Kuningas Edward VII:n maata kohti. 15 p. marraskuuta retkikunta lähti nousemaan Axel Heibergin glasieeria ja sen jatkoa, Pirun glasieeria, ja saapui parin viikon kuluttua napaylängölle ja joulukuun 14 p. 1911 navalle, jossa se viipyi kolmisen päivää, määräten navan paikan sekstantilla ja kulkien piirin, jonka sisälle navan piti jäädä, ja pystyttäen sille vihdoin Norjan lipun. Paluumatkalla retkikunta alkoi koiriaan teurastaa ja syödä ja ruokkia niillä muita koiria. Tämä ruokavalio oli kylläkin omiaan kiiruhtamaan kulkua — Amundsen mainitsee erityisenä ystävyydenosoituksena, kun joku matkatovereista antoi hänelle säästämänsä kappaleen hylkeenlihaa. 26 p. tammikuuta 1912 retkikunta onnellisesti saapui takaisin Framheimiin. Memomatkalla se oli viipynyt 56, paluumatkalla 39 päivää. Amundsenin kulkema reitti oli toistasataa kilometriä lyhempi kuin Scottin. Hän oli navalla kuukautta aikaisemmin kuin Scott, jonka vuoksi hänen ei tarvinnut kokea niin kovia pakkasia kuin englantilaisen retkikunnan ja ennen kaikkea hän säästyi hirmumyrskyiltä.