Talven kuluessa kapteeni Vahsel kuoli.
Löydetyn rannan eteläisimmän osan Filchner nimitti »Hallitsijaprinssi
Luitpoldin maaksi». Se on Coatsin maan jatkoa lounatta kohti.
Filchner aikoi laivansa Buenos Ayresissa korjautettuaan palata etelään uudelleen yrittämään, mutta kotimaastaan saamansa määräyksen mukaisesti hänen oli palattava takaisin.
Hirmutuiskun kodissa.
Australialaisten retki Adélie-maahan.
Australialainen t:ri Douglas Mawson, joka Shackletonin etelänaparetkellä vv. 1907—1909 yhdessä professori Davidin kanssa saavutti magneettisen navan, vannoi tosin, samoin kuin moni muukin napamatkustaja, kotia palattuaan pyhät valat ei enää lähtevänsä tuohon hirmumyrskyjen, pakkasten ja jäitten maanosaan, mutta samoin kuin niin moni muukin, joka jäitten ja lumiaavikoiden autiudessa on elämänsä suurimman ponnistuksen tehnyt, samoin hänkin jo muutaman vuoden kuluttua alkoi himoita sinne uudelleen, tällä kertaa oman australialaisen retkikunnan johtajana. Yritys sai commonwealthissa kannatusta ja innokas joukko vilvoittelun haluista australialaista yliopistonuorisoa keräytyi Mawsonin kohottaman retkeilijälipun ympärille. Retki voitiin runsailla varoilla, joita sekä Australian hallitukset että yksityiset antoivat, varustaa mitä parhaiten. Sillä olikin Australialle tavallista suurempi merkitys, koska se oli tutkimusalueekseen valinnut maanosan vastassa olevan osan Antarktikaa, jonka rannikon ilmastollisten olojen tunteminen on tärkeä Australian oman ilmaston tuntemiselle.
Mawson päätti ensinnäkin perustaa Macquarien saarelle, joka on moiempain maanosain välisessä etelämeressä, sen myrskyisimmässä leveysvyöhykkeessä, havaintoaseman ja langattoman sähkölennätysaseman, jonka välityksellä hän toivoi voivansa vuoden umpeensa ylläpitää kotimaansa kanssa sähkölennätinyhteyttä. Antarktikan manterelle hän aikoi perustaa kaksi asemaa, joista Shackletonin entisen toverin Wildin piti johtaa läntisempää, ja vihdoin piti retkikunnan ostaman laivan — se oli kuulunut Newfoundlandin hylkeenpyyntilaivastoon — muiden osastoiden retkeillessä suorittaa meritutkimuksia.
»Aurora» — se oli retkikunnan laivan nimi — tunkeutui, Macquarie-saaren aseman kuntoon saatuaan, etelämeren laineista ja myrskyistä kunnialla suoriuduttuaan, vielä monin verroin vaarallisemmalle rannikolle, jolla jäävuoret päivin lumituiskujen sakeuden, öisin pimeän vuoksi monta kertaa uhkasivat retkikunnan tien katkaista, ennenkuin se oli edes jalkaansa astunut »luvattuun maahansa»..
Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin todettiin, että Wilkesin ja muiden vanhempain purjehtijain näkemät »maat» olivatkin olleet jäätikköä, koska retkikunta nyt purjehti niiden yli, mutta toiselta puolen osoittivat mereen kauas pistävät glasieerikielekkeet ja korkea pöytämäjäätikön reuna, ettei manner voinut olla kaukana. Adélie-maan kohdalla »Aurora» odottamatta pääsi tunkeutumaan aivan tämän maan rantaan, poukamaan,-joka sai nimekseen Commonwealth Bay. 19 p. tammikuuta 1912 Mawson alkoi siirtää retkikunnan varustuksia maihin. Äärettömän rajujen maatuulien vuoksi oli tämä työ ylen vaarallista, mutta se saatiin kuitenkin suoritetuksi ilman suuria vahingoita, ja »Aurora» saattoi lähteä viemään Wildin osastoa kauemmaksi länteen. Se ei siellä enää päässyt maalle saakka, vaan osaston varastot oli vivuttava suoraan monen kymmenen metrin korkuisen jääseinämän päälle. Työ oli erinomaisen / vaikeata, mutta saatiin kuitenkin muutamassa päivässä suoritetuksi.
Myrskyisellä rannalla.