Pääasema ankkuroi majansa lujaan kallioon ja ympäröi sen kivivalleilla, mutta siitä huolimatta, ja vaikkei majasta kohonnut ilmaan muuta kuin laaka katto, pelkäsivät asukkaat useinkin sen sortuvan. Myrskyn pauhu oli tällä rannalla niin ainaista, että se, sään joskus lyhyeksi aikaa tyyntyessä, edelleen kohisi kaikkien korvissa. Kun sen ulvona yöllä hiljeni, eivät majan asukkaat voineet enää maata, niin he olivat siihen tottuneet. Ulkona oli mahdoton liikkua ilman piikkianturoita. Myrskyt toivat mukanaan suuret määrät lunta, jonka alle maja joskus kokonaan hautaantui. Ilmatieteellisiä koneita, joita varten oli eri majat vähän matkan päässä päämajasta, oli usein hengenvaarallista käydä katsomassa.
Tuiskuava lumi muutamassa päivässä kulutti ulos jätetyt vaatekappaleet repaleiksi, söi puusta lustojen välistä pehmeän puuaineen pois, ruostuneet rautakappaleet kiilloitti, j.n.e. Maaliskuun 15 p. myrsky riehui yhtämittaa 24 tuntia 145 kilometrin tuntinopeudella.
»Kun hirmumyrskyn ei onnistunut tuhota meitä itsepintaisella hellittämättömyydellä, alkoi se maaliskuun 24 päivän iltana käyttää uutta taktiikkaa, hirmuisia, jaksollisia, jättiläismäisiä puuskia. Niiden nopeus nousi, kuten myöhemmin selvisi, varmaan 320 kilometriin tunnissa. Kello 11.30 illalla keskustelimme aivan rattoisasti tilastamme, vaikka yleinen hermostus olikin kohonnut korkeimmilleen, mutta sitten toisiaan seuraavat myrskypuuskat äkkiä saivat koko majan rytisemään ja vapisemaan. Epäilimme syystä kyllä, kestäisikö katto nämä vihurit, ja pohtelimme, emmekö voisi käyttää lihakellaria viimeisenä pakopaikkana. Aina kun myrskypuuska oli mennyt yli, laski ilmapuntari ja nousi jälleen… Suurin näistä äkillisistä heilahduksista oli 5 millimetriä.»
Toukokuussa ilma jäähtyi niin kylmäksi, että ulkona myrskyssä oli melkein mahdoton liikkua saamatta kylmän kyhmyjä kasvoihinsa. »Olimme tulleet kamalaan maahan. Asuntomme oli mittaamattoman mannermaan reunalla… jossa laajan, navalle ulottuvan erämaan hyytävä henkäys tunkeutuessaan ulos pohjoisille merille, paisui loppumattomien lumimyrskyjen raivoisaksi voimaksi. Ja nyt olimme moneksi pitkäksi kuukaudeksi joutuneet talven jäätävän synkän katseen alle.»
Suunnattomalla vaivalla, myrskyssä ja pakkasessa työskennellen, sai retkikunta langattoman lennättimensä maston pystyyn, mutta myrsky kaatoi sen, ennenkuin sillä saatiin ainoatakaan vastausta lähetettyihin sähkösanomiin.
Keväämmällä alettiin päämajasta tehdä lyhyitä rekiretkiä eri tahoille viemään ruokatavaroita varastoon niiden reittien varteen, joita pitkin aiottiin tehdä varsinaiset tutkimusretket. Näiden varastojen suuruudesta ja siitä, kuinka kauas ne voitiin päämajasta toimittaa, riippui ensi sijassa retkien onnistuminen. Ainoastaan yhden retkikunnan oli määrä kulkea sisämaahan, tavoitellakseen magneettista napaa — siellä ei olisi ollut mitään muuta haettavaa, se kun on vain tasaisesti nousevaa ääretöntä lakeutta — muiden retkikuntain piti tutkia rannikko kahden puolen.
Marraskuun alkupuoliskolla lähtivät retkikunnat matkaan. Toisilla oli oivat koiravaljakot, toiset kuljettivat eväänsä miesten vedettävillä reillä.
Mawsonin onneton retki.
Mawson itse, mukanaan englantilainen luutnantti Ninnis ja sveitsiläinen t:ri Mertz, lähti itää kohti, tutkimaan antarktisen manteren rannikkoa jos suinkin aina Kap Adareen saakka. Tällä retkellä voitettavat vaikeudet olivat erittäin suuret sen johdosta, että maajäätikkö manteren reunalta jotenkin jyrkkään laskee ja muodostaa jäävirtoja, jonka vuoksi tavan takaa oli kuljettava hyvin röykkiöisen jään ja kaikkialla väijyväin halkeamain poikki.
Retkikunnan tehtyä matkaa kuukauden verran ja nähtyä ja tutkittua muutamia »nunatakkeja», vuorenhuippuja, joita pisti esiin mannerjäätiköstä, oli se jouluk. 13 p. saapunut taas sangen vaikeaan seutuun. »Iltapäivällä oli taas jyrkkää nousua», kertoo Mawson matkakertomuksessaan. »Halkeamia oli niin paljon, että meidän täytyi ryhtyä erikoisiin toimiin ne kiertääksemme. Toiset olivat jopa 30 metriä leveät ja lunta täynnään. Toiset olivat kuin suuria pyöreitä reikiä tai jätinkattiloita. Illalla saavuimme lumikentälle, jossa niin monen vaarahetken jälkeen taas tunsimme olevamme paremmassa turvassa.