»Kulkiessamme lumisen alhon poikki kuulimme äänen, joka muistutti etäistä kumeata tykinjyrinää. Tämä ääni epäilemättä johtui pintakerroksien laskemisesta. Kaikesta päättäen oli lumen alla muodostunut suuria luolia, niin että lumikentät meidän ja rekiemme painosta laskeutuivat ja puhalsivat ulos allaan olevan ilman.
»Myöhään iltapäivällä alkoi aurinko paistaa ja kun oli melkein tyyni, olivat viimeiset marssihetket oikein miellyttävät. Sydänyön aikaan leiriydyimme 570 metrin korkeudessa.
»Kävi vieno itäkaakkoistuuli, kun reet joulukuun 14 p:n aamuna lähtivät liikkeelle. Sää oli päivänpaisteista, lämpötila 6 astetta pakkasta.
»Mertz ja minä iloksemme kuulimme, että Ninnis oli maannut hyvin ja jaksoi paljon paremmin.
»Puolenpäivän aikaan keskeytimme marssimme leveysmittausta varten, sitten Mertz, ylioppilaslauluja laulaen, jälleen suksillaan kiiti edellemme. Koirat pian yhtyivät vauhtiin ja vetivät innokkaasti ja hyvin. Kaikki kävi vihdoinkin taas aivan niin kuin saatoimme toivoa, ja alkoi lähestyä se aika, että jälleen saattaisimme kääntyä kotia päin.
»Mertz oli hyvän matkaa edellä, kun näin hänen kohottavan suksisauvaansa ja sitten taas jatkavan tietään. Tämä oli merkki, että asiat eivät olleet niinkuin piti, ja kun siis lähestyin tuota paikkaa, aloin tähyillä halkeamia ja etsiä selitystä hänen merkilleen. Suoraan sanoen emme nyt odottaneet jäähalkeamia, kun olimme sileällä lumikentällä ristiin rastiin halkeilleiden rannikkorinteitten eteläpuolella.
»Mertzin osoittamalla paikalla en huomannut mitään erinomaista. Istahdin reelle, otin tauluni esiin ja aloin laskea leveysmittausta, jonka varemmin olimme suorittaneet. Kun vähän myöhemmin vilkaisin maahan, huomasin hieman halkeaman merkkejä. Se oli yksi sadoista samanlaisista, joitten poikki olimme kulkeneet, eikä näyttänyt ensinkään erikoisen vaaralliselta. Siitä huolimatta käännyin sukkelaan ympäri, huusin Ninnis'ille varoitussanan enkä sen koommin ajatellut asiaa.
»Ninnis, joka kulki rekensä vieressä seuraten aivan lähellä minun rekeäni, kuuli huudon, sillä ympäri kääntyessäni näin, että hän paikalla pidätti etupäässä kulkevia koiriaan ja ohjasi ne siten, etteivät ne kulkisi halkeaman poikki viistoon, kuten minä olin tehnyt, vaan suoraan. Sitten jatkoin työtäni.
»Ei hiiskaustakaan kuulunut selkäni takaa, ei muuta kuin jonkun koiran hiljaista valittavaa vinkunaa, jota luulin vastaukseksi Ninisin piiskansivallukseen. Muistan kuitenkin, että huusin Yrjölle, laiskimmalle koiristani: 'Saat vielä tuota samaa sinäkin, ellet vedä paremmin.'
Jäätikön nielemä.