»Mertz oli seisahtunut ja kääntynyt ympäri ja hänen huolestunut katseensa sai minutkin uudelleen katsomaan taakseni. Takanani ei näkynyt mitään, ei mitään muuta kuin omat jalaksenjälkeni, jotka häipyivät etäisyyteen. Entä missä oli Ninnis ja hänen rekensä?
»Riensin nopeaan jälkiäni taapäin; ajattelin, että joku epätasaisuus ehkä esti näkemästä. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Pian seisoin ammottavan, noin 3 1/2 metriä leveän aukon partaalla. Erään halkeaman silta oli murtunut. Toisella puolella kulki sen reunalle saakka kahden reen jäljet, mutta vain yhdet reen jäljet jatkoivat matkaa toiselta reunalta.
»Melkein mielettömänä viitoin Mertzille, että hän toisi rekeni, jolla oli alppiköysi. Kumarruin eteenpäin ja huusin pimeään syvyyteen. Ei hiiskaustakaan noussut sieltä takaisin, ei muuta kuin koiran vikinää, joka oli jäänyt riippumaan 45 metriä syvällä näkyvälle pykälälle. Eläin-paralta näytti selkäranka katkenneen, sillä se koetti etujaloillaan nousta pystyyn, jotavastoin takaruumis oli kuin halvaantunut. Sen vieressä makasi toinen koira liikkumattomana. Aivan vieressä oli, sen mukaan mitä pimeys salli erottaa, teltan jäännöksiä ja liinasäkki, jossa oli kolmelle miehelle 14 päivän eväät. Mursimme lumisillan aivan auki, kumarruimme, nuoraan itsemme sidottuamme, sisään päin ja huusimme pimeyteen siinä toivossa, että toverimme vielä olisi hengissä. Kolme tuntia huusimme herkeämättä, mutta emme saaneet sanaakaan vastaukseksi. Koira oli lakannut vikisemästä eikä enää liikahtanutkaan. Jäätävä viima kohosi kuilusta. Kaikki toivomme katosi.
»Miksi oli ensimmäinen reki onnellisesti päässyt yli? Minulla varmaan oli erikoisen hyvä onni, minä kun olin kulkenut yli viistoon, jonka olisi pitänyt saada lumisilta vielä helpommin murtumaan. Molempain rekien paino oli aivan sama, korkeintaan saattoi olla 13 kilon ero. Asia näyttää saavan selityksensä siitä, että Ninnis astui rekensä vieressä, jotavastoin minä istuin rekeni päällä. Kulkevan jalkamiehen täysi paino on melkoinen kuormitus ja se epäilemättä riitti saamaan aikaan lumikannen luhistumisen.
»Mittasimme langalla matkan siihen näkyvään pykälään, jolla jäännökset makasivat. Sitä oli 45 metriä. Kahden puolen halkeama katosi pimeyteen. Se näytti meistä niin hirvittävän syvältä ja koirat niin pieniltä, että käytimme apuna kiikaria. Mutta silläkään ei enää mitään erottanut. Kaikki köydet, mitä meillä oli, eivät yhteen sidottuinakaan olisi ulottuneet pykälälle saakka ja meidän täytyi senvuoksi luopua kaikista enemmistä tutkimuksista ja ruokatavarain pelastamisyrityksistä.
»— — — Raskain sydämin ja murheesta turtuneina käänsimme ajatuksemme koneentapaisesti lähimpiin asioihin.»
Sillä yhdellä reellä, joka oli jäänyt jäljelle, oli kahdelle miehelle niukat eväät 1 1/2 viikoksi, koirille ei mitään. Kaikki esineet, joita ilman suinkin voitiin tulla toimeen, jätettiin tapaturmapaikalle reen keventämiseksi. »Keitimme laihan liemiruoan kaikista tyhjistä eväspusseista, mitä meillä oli. Koirille annoimme pilalle kuluneet nahkarannikkaat, poronnahkaiset pieksut ja muutamia raakavuodan kaistaleita, jonka kaiken ne ahnaasti nielivät:
»Yhä vielä huusimme säännöllisin väliajoin alas halkeamaan siltä varalta, ettei toverimme olisikaan paikalla kuollut, vaan vähitellen tointunut pyörtymyksestään. Mutta vastausta ei tullut.
»Kiinnitimme painon nuoraan ja laskimme sen alas sen koiran luo, joka oli osoittanut elonmerkkejä. Ei hiiskaustakaan. Kaikki olivat kuolleet, syvyyden yht'äkkiä nieleminä!
»— — — Kello 9 illalla seisoimme jäähalkeaman reunalla ja minä luin ruumiinsiunausrukouksen. Sitten Mertz pusersi kättäni lausuen lyhyen »sydämellinen kiitos», jonka jälkeen käännyimme koiria valjastamaan.»