Paluumatka kävi äärettömän vaikeaksi ja kohtalokkaaksi. Retkeläiset olivat aikoneet paluumatkalla kulkea korkeammalta sisämaan kautta, jossa maajäätikön pinta oli tasaisempi, eivätkä senvuoksi olleet jättäneet matkalle ruokatavaravarastoita. Samoilla vähillä eväillä oli jaksettava pääasemalle saakka. Koirista toinen toisensa jälkeen teurastettiin syötäväksi, mutta ne olivat ylenmäärin laihoja, jotapaitsi niiden liha liikarasituksen johdosta oli epäterveellistäkin. Joulupäivänä oli päämajalle vielä 258 kilometriä ja retkeläiset olivat 160 kilometrin päässä rannikolta Antarktikan lumisella ylängöllä. Lumisokeus vaivasi tuontuostakin Mawsonia. Päivin lumi suli ja keli oli huonoa, jonka vuoksi molemmat matkamiehet usein tekivät taivalta yöllä.
Tammikuun 1 p. Mertz alkoi sairastella, epäillen koiranlihaa sairautensa syyksi. Joku päivä, milloin sää oli huonoa, täytyi senvuoksi levätä. 160 kilometriä oli enää pääasemalle matkaa, mutta retkeilijät olivat niin heikontuneet, että tämä taival tuntui melkein mahdottomalta voittaa. »Iho alkoi kesiä ruumiistamme ja sen alle muodostunut uusi iho oli niin ohutta, että se halkeili ja rohtui. Muistan vielä tarkkaan, kuinka Mertz eräänä päivänä huudahti: 'Luvallasi', ojensi kätensä ja korvastani korvastani repäisi koko ihoverhon. Samoin saatoin minä tehdä hänelle. Kun emme enää koskaan riisuutuneet, joutuivat kesinyt ihomme ja lähtevät karvamme sukkiimme ja alusvaatteihimme.»
Uupumuksesta kuollut.
Tammikuun 7 p. Mertz oli niin heikkona, että Mawson aikoi nostaa hänet reelle ja koettaa vetää häntä purjeen avulla, mutta siihenkään ei sairaasta enää ollut miestä. Hän sai kohtauksia, alkoi hourata ja jonkun tunnin kuluttua kuoli.
Mawson itse oli mitä kurjimmassa tilassa. »Ruumiillinen tilani oli semmoinen, että luulin joka hetki sortuvani. Vatsan kalvava tunne oli jättänyt semmoisen heikkouden, että minun oli mahdoton joissakuissa asennoissa pysyä pystyssä. Toiset varpaistani mustenivat, alkoivat märkiä ja kynnet lähteä. Ulkopuolella riehui hurja lumituisku ja ihmettelin itsekseni, kykenisinkö enää yksin telttaa kokoon ottamaan ja taas pystyttämään. Vähän oli minulla enää toivoa jaksaa majalle saakka.» Hän toivoi kuitenkin jaksavansa niin pitkälle, että voisi rakentaa lumiukon, jonka joku apuretkikunta löytäisi, ja siihen kätkeä päiväkirjansa.
Sitten alkoi Mawsonin »kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa», jolla otsikolla hän matkakertomuksessaan kertoo tämän loppumatkan.
Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa.
Pienellä taskusahalla hän sahasi rekensä poikki, saaden toisesta jalaksen pätkästä maston, toisesta raakapuun. Kuormasta hän jätti jälkeensä kaikki esineet, joita ilman mitenkuten oli mahdollinen toimeen tulla. Vainajan päällystakista hän neuloi purjeen. 11 p. tammikuuta hän kauniilla säällä lähti matkaan, mutta jo 1 1/2 kilometrin vaelluksen jälkeen alkoi hänen jalkojansa siihen määrään pakottaa, että hänen täytyi pysähtyä ja tarkastaa ne. »Istahdin reelle auringonpaisteeseen. Jalkani kauhistuttivat minua, kun ne näin. Jalkapohjan kovettunut nahka oli kummastakin jalasta lähtenyt irti ja sukkani olivat vetisestä nesteestä märät. Alla oleva uusi nahka oli kovin kipeä ja halkeillut.» Mawson siveli uuden nahkan päälle vaseliinia ja sitoi vanhan nahkan haavasiteillä sen päälle, se kun tuntui haljenneilta paikoilta pehmeältä ja miellyttävältä. Tämän siteen päälle hän veti kuudet paksut villasukat, turkissaappaat ja pehmeät nahkaiset päällyskengät, jonka jälkeen hän riisuutui alasti ja otti ilmakylvyn ihanassa, kuumassa päiväliekkosessa. Pistelevä tunne kävi kautta koko ruumiin ja hän tunsi itsensä entistä terveemmäksi ja reippaammaksi.
Jo iltapäivällä hän kuitenkin, lyhyen päivämatkan tehtyään, tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän olisi jaksanut telttaa pystyttää, ellei ilta olisi ollut niin ihmeen ihana. Leirissä levätessään hän asetti siteitä kaikille sairaille ruumiinosilleen, sitoi märkivät sormensa ja tulehtuneet sieraimensa. Seuraavana päivänä tuuli ja tuiski ja kipeät jalat pakottivat yksinäisen vaeltajan viettämään sen teltassaan. Tammikuun 13 p. menestyi matka paremmin, mutta jalat olivat vielä entistäkin kipeämmät. 9 1/2 kilometriä lyheni taival. Paljon halkeamia oli matkalla yli kuljettava, mutta ne eivät vaatineet uhriaan. Illalla jäävirta paukkui kuin olisi tykeillä ammuttu.
Seuraavina päivinä Mawsonin täytyi kulkea suuren jäävirran poikki, jolla iltaisin aina uudistui sama paukkuna; nuoskat kelit ja pehmeä lumi kovin haittasivat kulkua. Aika-ajoin satoi sakeaan lunta. Tammik. 16 p. taivas seestyi, ja aurinko alkoi paistaa. »Verkalleen, lyhyin tempauksin, onnistui minun päästä tämän lumenpaisumuksen läpi. Lumi takeltui möhkäleinä anturain alle, joten minun yhä uudelleen täytyi ne puhdistaa. Kuljin hajonneitten harjanteiden ohi ja vaivuin monta kertaa reikiin. Ne veivät halkeamiin, joista kuitenkin vaivatta jälleen saatoin kömpiä ylös. Olin juuri raskaitten ponnistusten jälkeen päässyt pitkän rinteen päälle ja hengähdin helpotuksesta. Reki luisti kevyesti. Äkkiä huomasin, että lumen pinta aivan jalkaini juuresta jyrkkään suistui alaspäin. Silmänräpäyksessä älysin olevani kuilun partaalla, joka oli suuri kuin kivilouhos. Reki luisti itsestään ja sai tietysti äkkivauhdin jyrkällä rinteellä. Käänsin sen senvuoksi ja pinnistäen kaikki voimani sain vetonuorasta kiskoen sen pelastetuksi kuiluun menemästä. Luulen seisoneeni siinä kokonaisen minuutin liikkumattomana, saamatta sitä takaisin kulkemaan». Vasta sitten se alkoi hitaasti totella ja uhkaava vaara oli vältetty. 8 erinomaisen raskasta kilometriä sain tänä päivänä kuljetuksi.