Tammikuun 17 päivänä näytti kulku sujuvan paremmin, mutta vain 3 kilometriä lyheni sinä päivänä matka. Päivän seikkailuista retkeilijän päiväkirja kertoo:
»Hitaasti noustessani jyrkkää rinnettä paksussa pehmeässä lumessa putosin halkeamaa kattavan lumisillan puhki, jäin lanteistani läpeen kiinni, pääsin jälleen ylös, käännyin 45 metriä pohjoista kohti ja koetin sitten viistoon kulkea erään halkeaman yli huomaamatta, että jo olin sen päällä. Pari sekuntia myöhemmin kiikuin vetonuoran päässä 4 1/2 metriä syvällä jäätikön halkeamassa — reki luisti verkalleen aukkoa kohti — ennätin vain itsekseni sanoa: 'Jaha, tämä nyt siis on loppu!' ja odotin reen joka silmänräpäys pudota rusahtavan päähäni ja riuhtaisevan kaikki mukanaan pohjattomaan syvyyteen. Tällä hetkellä ajattelin niitä ruokatavaroita, joita reessä vielä oli syömättä. Kun kuitenkin reki luisti edelleen suistamatta minua syvyyteen, tunsin Kaitselmuksen vielä kerran pelastaneen minut.»
Mawson oli kuitenkin niin heikontunut, että hänellä oli kovin vähän toiveita päästä halkeamasta ylös. Halkeama oli parin metrin levyinen. Hän kiikkui ilmassa aivan vapaasti, kiertäen hitaasti ympäri.
»Suurella vaivalla sain käsiini köyden solmun. Vähän levähdettyäni sain kiskotuksi itseni sen verran ylemmäksi, että saatoin tarttua toiseen solmuun ja täten vähitellen ponnistellen vetää itseni päälläni olevan lumisillan luo, johon nuora oli uurtanut raon. Kun sitten varovasti kiipesin pinnalle, lohkesi sillasta uusi kappale ja suistuin uudelleen koko köyden mitan syvyyteen. Uupuneena ja kohmettuneena — käteni olivat paljaat ja silmäni olin saanut lunta täyteen — kiikuin sitten siinä vahvasti vakuutettuna siitä, että kaikki nyt oli lopussa. Allani ammotti musta syvyys. Sekunnin työ olisi ollut irtautua vetovaljaistani ja päästä kaikesta tuskastani ja kurjuudestani. Tilaisuus oli suotuisa, se houkutteli minua. Saatoin vaihtaa vähemmän suurempaan, planeetan pienistä tutkimushommista siirtyä yleviä, korkeampia maailmoja näkemään. Mutta jäihän minulle kuitenkin kaikitenkin siihen koko iäisyys, ja nykyisyys oli pahimmassakin tapauksessa vain rajoitettu. Tämä ajatus teki minulle hyvää.
»Voimani nopeaan vähenivät. Vielä muutama minuutti, niin olisi kaikki liian myöhää. Nyt oli tilaisuus tehdä vielä vihoviimeinen yritys. Uusi voima näytti tulleen minuun, kun täten yllytin itseäni vihoviimeiseen valtavaan ponnistukseen. Taistelu kesti melkoisen ajan, mutta kuin ihmeen kautta kohosin verkalleen pinnalle. Tällä kerralla tulin ulos jalat edellä, pitäen käsin nuorasta kiinni. Sitten työnsin itseni ulos ja kävin lumelle pitkäkseni, vahva jää allani. Nyt tuli jälkivaikutus — kokonaiseen tuntiin en kyennyt liikkumaan. Hitaasti pystytin, vähän väliä levähtäen, telttani ja nautin hieman ruokaa. Tämän jälkeen makuusäkissä mietin, mitä oli tapahtunut.
»Nyt oli päätettävä, oliko parempi syödä ja maata muutama päivä oikein kylläkseen, kunnes kaikki varastot loppuivat, vaiko kituutella eteenpäin alttiina sille vaaralle, että täytyisi äkkiä lähteä iäisyyteen saamatta maistaakaan kaikkia näitä herkkuja! Sitten mieleeni juolahti aate, joka melkoisesti paransi toiveitani. Päätin alppiköydestä tehdä nuoratikapuut, sitoa niiden toisen pään reen nenään, toisen pään ripustaa vasemmalle Olalleni ja löyhästi sitoa valjaisiin kiinni. Jos vielä kerran putoisin halkeamaan, olisi minun kaikesta heikkoudestani huolimatta helppo kiivetä ylös, ellen — niin, ellen vetäisi rekeä mukanani.»
19 p:nä Mawson siis jatkoi matkaa. Tuon tuostakin jalat vaipuivat lumen läpi halkeamiin ja kerran mies putosi sinne kokonaan, mutta reki jälleen jäi pinnalle. »Köysitikapuut osoittautuivat loistavaksi keksinnöksi. Parin silmänräpäyksen kuluttua sama juttu uudistui. Vapauduin kuitenkin ilman kovin suuria ponnistuksia, vaikka lumi oli vähällä tukahduttaa minut. Heikkouden kohtaus pakotti minut lyhyen matkan kuljettuani lepäämään.»
Tammikuun 19 p. retkeilijä vihdoin pääsi jäävirran poikki ja alkoi nousta laaksosta, jossa se oli, halkeamattomalle ylängölle. Säät olivat myrskyiset, tuiskuiset, mutta myötätuulesta oli usein apua, etenkin kun sen voima oli niin kova, että se usein työnsi rekeä ja sillä istuvaa matkamiestä purjeettakin eteenpäin lumen pehmeydestä huolimatta. Päivän taival ei kuitenkaan ollut kuin neljästä kymmeneen kilometriin ja parhaina päivinä 14. Kaukana pohjoisessa alkoi näkyä avoin meri. Kovalla myrskyllä kului parikin tuntia, ennenkuin illalla teltta oli pystyssä. Pahimpina myrskypäivinä täytyi matkamiehen jäädä telttaansa, jossa hän hoiteli kipeitä tulehtuneita ruumiinosiaan. Parta ja hiukset lähtivät tukottain, ja joka leirissä oli teltan lumilattia niistä kirjavanaan. Tammik. 28 p. oli vihdoin kaunis ilta, joka häntä suuresti ilahutti: talvimaja lähenemistään läheni. »Riemastukseni kiihtyi, kun Madigan-nunatakki hetken näkyi kirkkaassa iltavalossa. Kuljettu matka 13 kilometriä.»
Seuraavana päivänä oli taas voimakas tuuli ja kova tuisku. »8 kilometriä kuljettuani minulla oli ihmeteltävä onni. Laskeuduin sileätä rinnettä. Pohtelin juuri, kauanko kestäisivät ne 2 naulaa ruokatavaroita, mitä minulla vielä oli, kun aivan lähelläni oikealla puolella lumesta kohosi jotakin tummaa. Kaikki ajateltavat mahdollisuudet lensivät pääni läpi, kun ohjasin sinne rekeni. Oli tapahtunut, mitä tuskin olisin voinut odottaa — seisoin lumiukon edessä, jonka McLean, Hodgeman ja Hurley olivat rakentaneet käydessään meitä etsimässä. Ylinnä oli eväspussi, jonka he olivat meille jättäneet, ynnä tieto, että laiva oli saapunut talvimajamme luo, että Amundsen oli saavuttanut navan ja että Scott aikoi viipyä Antarktikassa vielä yhden vuoden.» Apuretkikunta oli tältä paikalta lähtenyt samana aamuna, jona Mawson lumiukon löysi! Edellisen yön auttajat ja autettava siis olivat nukkuneet vain 8 kilometrin päässä toisistaan.
Runsas ravinto paikalla virkisti matkamiehen voimia, jopa siihen määrään, että hän päivässä tai parissa luuli voivansa kulkea lopputaipaleen — matkaa oli enää vain 37 kilometriä. Mutta esiintyikin uusi vaikeus: Mawsonilla ei ohut mukanaan anturarautoja — ne hän oli jättänyt taipaleelle kuormaansa keventääkseen — mutta ilman niitä taas oli myrskyjen herkeämättä riehuessa mahdoton kulkea liukkaalla, viettävällä rannikkorinteellä. Hän istui senvuoksi reelle ja purjehti, mutta tuuli kantoi rekeä, niin että hän joutui pois oikeasta suunnasta. Hän teki nyt kahdesta laudanpalasesta, joihin hän väänsi ruuveja, piikkianturat, ja nämä jalassaan hän tuulen tauottua pääsi eteenpäin. Penikulman vaelluksen jälkeen laudat kuitenkin menivät rikki. Tammikuun 31 p. hän vietti päivän teltassaan, ankaran lumimyrskyn raivotessa, ja koetti turhaan saada piikkianturansa korjatuiksi. Seuraavana päivänä hänen kuitenkin onnistui päästä »Aladinin luolaan», jäähän louhittuun asumukseen, jonka retkikunnan jäsenet ennen rekiretkelle lähtöään olivat kaivaneet ensimmäiseksi levähdyspaikaksi — sinne oli päämajasta vain 8 kilometriä matkaa. Mutta lopputaival oli rinteen liukkauden, kaltevuuden ja rajujen myrskyjen vuoksi niin vaikea kulkea heikontuneen miehen, että Mawsonin täytyi tässä suojaisessa luolassa odottaa kokonainen viikko, ennenkuin saattoi lähteä matkaan. Aina helmikuun 8 päivään riehui ankara myrsky, kiihtyen toisin ajoin oikeaksi hirmumyrskyksi ja tuiskuttaen sakeaa lunta. Semmoinen myrsky olisi helposti vienyt vaeltajan maajäätikön korkealta reunalta sulaan mereen, etenkin kun hänen olisi ollut mahdoton pitää tarkkaa suuntaa, kompassi kun täällä magneettisen navan läheisyydessä on epäluotettava.