Lopulta Mawson kuitenkin päätti lumimyrskystä huolimatta lähteä matkaan, istua reelleen ja antaa tuulen viedä sitä mukanaan. Sitten tuuli kuitenkin äkkiä asettui. Parissa tunnissa hän kulki 2 1/2 kilometrin päähän majasta ja tähyili ahnain silmin, vieläkö laiva, jonka määräyksen mukaan piti tulla retkikuntaa pois noutamaan, olisi asemalla. Mutta se näytti lähteneen! Hänen viimeinen toivonsa raukesi! Mutta talvimajan luona näkyi vielä ihmisolentoja! Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta? »Mutta jo muutaman minuutin kuluttua huomasi eräs heistä minut ja viittoi minulle. Minä viitoin vastaan, syntyi yleinen liike, ja kaikki juoksivat majaan. Sitten jyrkkä rinne peitti heidät näkyvistä. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juosseet pois piiloutuakseen.» Pian he kuitenkin läähättäen ja juosten saapuivat, tervehtivät johtajaansa ja kuulivat surusanomat, mitä hänellä oli kerrottavana. Viisi miestä oli jäänyt, mutta laiva oli lähtenyt, sen kun piti ennen meren jäätymistä ennättää pelastamaan Wildin osasto. Langaton oli taas kunnossa ja Mawson senvuoksi koetti kutsua »Auroran» takaisin, se kun vielä oli aivan lähellä, mutta laiva ei hirmuisen myrskyn vuoksi voinut palata, ja Mawsonin täytyi viiden asemalle jääneen miehen keralla varustautua sillä toista talvea viettämään.
Marssi magneettiselle navalle.
Mainittakoon lyhyesti muutkin pääasemalta tehdyt retket. Kolme miestä
R. Bagen johdolla koetti tunkeutua magneettiselle ravalle saakka.
Alkutaipaleella heidän mukanaan kulki apuretkikunta, joka vei varastoon
ruokatavaroita paluumatkaa varten.
Tämän retkikunnan täytyi menomatkalla ponnistaa ainaisia vastamyrskyjä vastaan, säännöllinen tuulen suunta kun on napaylängöltä joka suuntaan alas merelle. Lumen pinta ja sen mukaan keli oli sangen vaihteleva, enimmäkseen oli lumi kuitenkin kokoontunut nietoksiksi, joiden suunta oli niin vakaa, että sitä voitiin pitää matkan ohjauksena. Hyvin taajaan tehtiin magneettisia havainnoitu, myrskypäivinä joskus vuorokausi yhteen mittaan. Niin kauas, että magneettineula olisi asettunut aivan pystyyn (90 asteen inklinaatio), ei retkikunta ajan niukkuuden vuoksi voinut tunkeutua. Jouluk. 21 p. se oli kaikkiaan kulkenut 484 kilometriä talviasemalta, kun päätti kääntyä kotomatkalle, ja inklinaatio oli silloin 89°43,5', korkeus merestä noin 1,800 metriä. Jos olisi tahdottu saavuttaa täydelleen 90 asteen inklinaatio, olisi täytynyt kulkea vielä satakunta kilometriä, johon olisi kulunut vähintään viikko. Jouluk. 21 p:nä, joka vastasi eteläisen pallonpuoliskon juhannusta, oli tällä päätekohdalla 32 asteen pakkanen. Helppo on arvata, kuinka kylmä siellä talvella on.
Paluumatkalla oli tuulesta paljon apua, jonka vuoksi retkeläiset saattoivat tehdä paljon nopeammin taivalta. He olivat menomatkalla rakentaneet suuria lumiukkoja leiripaikkoihin ja muihinkin sopiviin kohtiin osatakseen kulkea niiden mukaan takaisin, ja ne olivatkin hyvänä apuna, koska niiden johdolla löydettiin menomatkalla kätketyt eväsvarastot. Pitkällisillä tuiskuilla ei niistäkään kuitenkaan ollut apua ja viimeinen varasto jäi kuin jäikin löytämättä ja retkeilijäin täytyi loppumatka kulkea melkein tyhjin vatsoin, nälkäkuolema läheltä uhkaamassa. Sitä paremmin maistuivat Aladinin luolassa herkut, ja tammik. 11 p. retkeläiset söivät siinä juhla-aterian, joka kesti kello 5:een iltapäivällä.
Retki merenrantaa pitkin.
Kolmas retkikunta kulki yhdensuuntaisesti Mawsonin kanssa itää kohti meren jäätä pitkin, taistellen niinikään suuria vaikeuksia vastaan, mutta suoriutuen niistä miestä menettämättä. Samoin kuin muille, samoin tällekin retkikunnalle lumisokeus teki paljon haittaa. Tuulet eivät sitävastoin yleensä olleet yhtä rajut kuin mannerylängöllä ja talvimajan luona. Retkikunta kulki samain valtavain, 40 kilometrin levyisten jäävirtain kielekkeitten poikki — toinen on Ninnisin, toinen Mertzin glasieeri — jotka Mawsonin retkikunnalle tuottivat niin paljon vastusta. Kymmeniä kertoja putosivat tämänkin retkikunnan jäsenet pohjattomiin glasieerihalkeamiin — yksi heistä 7 metriä syvään yhdellä humauksella — mutta lujat valjaat ja nuorat pelastivat miehet. Toverit helposti vetivät pudonneen pinnalle. Kelit olivat merellä paremman ja kuljetut päivämatkat verraten pitkät.
Tällä retkikunnalla epäilemättä oli kiitollisin työmaa, se kun seurasi Antarktika-manteren rantaa, ja monessa kohden näki sen korkein kalliojyrkäntein suistuvan Jäämereen. Suurenmoinen oli varsinkin Hornbluff-nokka ja Urkupiippuseinämä, joka oli retken itäpäässä, ei aivan sillä kohdalla, mistä Mawson ja Mertz korkeampana maalla olivat paluumatkalle kääntyneet.
»Katselimme tätä maailman rannan suuruutta kammolla ja mykkinä. Kolkosta lakeudesta, jonka poikki olimme kulkeneet, kohotti tässä suunnaton, pystyyn nouseva kallioseinämä otsansa korkealle pilviin saakka. Kahdeksan kilometriä leveältä näytti koko vuorenseinämä olevan rivi komeita urkupiippuja. Jään loisteen vuoksi esiintyi sen luoma syvä varjo sitä selvemmin. Tämä toden totta oli oikea luonnon temppeli, jossa ihmisääni vallitsevan järkähtämättömän levon vuoksi kuului vain heikosti. Kuin valkoisia perhosia lepatteli lumimyrskylintuja korkealla kallioseinämän edessä…» Kallioseinämän juurella oli rapautumisen johdosta syntynyt 60 metrin korkuinen rauniolieve, sitten oli 40 metriä kerrostuneita kallioisia, hiekkakiviä, ja näiden päällä 200 m korkea, kuusitahoisiin patsaihin jakautunut pystysuora doleriittiseinämä, seinämän päällä 60 metriä vahvalti jäätä ja lunta. Retkikunta sai tästä arvokkaita kivennäisnäytteitä ja luonnontieteellisiäkin esineitä.
Lähempänä talviasemaa oli Pingviininokka, jota retkikunta paluumatkallaan tutki; sen jyhkeät seinämät olivat karkeata graniittia. Rantarailoissa, joita vuorovedet pitivät sulana, elosteli pingviinejä, kallioilla sadoittain myrskylintuja ja skualokkeja. Hylkeitä loikoili huoletonna railojen partailla.