Paluumatka sujui muutoin verraten nopeaan, mutta lopulla oli tällekin retkikunnalle tuho tulla, vaikka se oli laskenut eväiden hyvin riittävän viimeiselle varastolle, jonka he menomatkalla olivat ensimmäiseksi rakentaneet, ja vaikka tien piti olla aivan selvä. Niin ylivoimaiset ovat tuolla lumen ja myrskyn maanosassa luonnonvoimat. Varasto oli eräällä jäästä kohoavalla nunatakilla, jonne johti turvallinen notkelma. Tammik. 8 p. oli varastolle vielä 12 1/2 kilometriä matkaa, jonka miehet helposti luulivat kulkevansa yhdessä päivässä. Mutta tie kävikin lumisemmaksi, niin että jalat upposivat polvia myöten ja reki pohjaansa saakka. Nykäyksittäin vain se kulki eteenpäin, eikä se luistanut paljon paremmin, vaikka jätettiin jäljelle kaikki, mitä ilman suinkin voitiin toimeentulla. Jalat vaipuivat reisiä myöten lumeen, ja uutta lunta satoi niin sakeasti, ettei eteensä nähnyt. Kello 7 illalla syötiin viimeiset eväät, vain 700 grammaa pingviininlihaa ja vähän teetä oli jäljellä. Kello 10 1/2 kävi lumimyrsky niin sakeaksi, että miesten täytyi leiriytyä ja uupumuksesta nukkua vuorokausi umpeensa. Kahdeksassa tunnissa he olivat päässeet 7 kilometriä eteenpäin, ja matkan pahin osa oli vielä jäljellä. Yritettiin kulkea taas vähän eteenpäin, mutta vain 10 metriä päästiin, ennenkuin taas täytyi levätä. Lunta tuli kuin olisivat kaikki taivaan portit olleet selällään. Vaikka lumeen upposi metriä syvälle, ei kovaa hankea vieläkään tuntunut. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin jättää reki ja kaksi miestä telttaan, ja johtaja Madigan päätti lähteä yksin 5 kilometrin päässä olevalle varastolle pyrkimään. Viimeinen lihapala syötiin, jonka jälkeen hän, heikkoudestaan huolimatta, lähti vaikealle taipaleelleen, leväten aina 100 metriä kaaleltuaam Lopulta hän saavutti varaston, jonka 2 1/2 metriä korkean lumiukon tuisku oli melkein kokonaan peittänyt. Kahden metrin vahvuisen lumikerroksen alta löytyivät ruokatavarat ja 11 1/2 tuntia poissa oltuaan Madigan palasi toveriensa luo leirille.
Etelänavan maalla kelit yleensä ovat kovat ainaisten myrskyjen vuoksi, mutta tämä seikkailu osoittaa, että luonnonoikut tuottavat poikkeuksiakin. Loppumatkalla — talvimajaan oli varastolta 85 kilometriä — keli nopeaan parani, ja rekeä autteli eteenpäin vielä myötätuulikin.
Päämajasta länteenkin päin tehtiin rekiretki. Tämä osasto alkutaipaleella käytti entisestä lentokoneesta tehtyä moottorirekeä, mutta moottori ei toiminut kunnollisesti. Reki oli sitäpaitsi näissä myrskyissä yhtä voimaton kuin pieni vene Niagaran pyörteissä. Rekeä veti ilmapropelli.
Länsiosasta.
Länsiosaston oli laiva vienyt 2,400 kilometriä kauemmaksi länteen, jossa se oli, kun ei maanrantaan päästy, noussut maihin meren päällä lepäävälle pöytämäjäätikölle ja sen päälle, Vähän kauemmaksi reunasta, majansakin tehnyt. Mannerrantaan oli asemalta 27 kilometriä. Sinne Wild niin pian kuin, suinkin vei osan varastoistaan seuraavan kevään rekiretkeä varten.
Ensimmäinen matka tehtiin sinne maaliskuun puolivälissä, talven jo alkaessa näyttää mahtiaan. Mannerrannikko kohosi jotenkin jyrkkään, aaltomaisesti, ja oli kauttaaltaan jäätikön peittämä. Suurella vaivalla retkeläiset saivat tavaransa nostetuksi lähes 700 metrin korkeuteen, jonne ne jätettiin varastoon; 21 p. maalisk. alkoi lumimyrsky, jota kesti viikon — se alkoi samana päivänä, kuten myöhemmin huomattiin, jona Scott Etelänavalta palatessaan Etelä-Viktorianmaan pöytämäjäätiköllä kuoli nälkään ja viluun. Lumimyrskyn aikana oli melkein mahdoton lähteä teltasta ulos, ja lumi tunkeutui telttaankin, peittäen makuusäkeissään loikojat korkealla kinoksella. »Kaikkiaan oli päällämme satakunta kiloa lunta, joka kaikki oli telttaan tunkeutunut 7 1/2 senttimetrin suuruisesta venttiiliaukosta.» Toisessa teltassa oli lunta 1,20 metriä vahvalta. Keli kävi niin pehmeäksi, että lumimyrskyn tauottua vain suurimmilla ponnistuksilla päästiin vähääkään eteenpäin. Vaikka tie kulki alaspäin, ei paluumatkalla alussa päästy eteenpäin kuin pari kilometriä päivässä. Uudet lumimyrskyt yllättivät retkeläiset, haudaten kerran toisen teltan miehineen päivineen puoleksitoista vuorokaudeksi kinoksien alle. Wild kertoo siitä:
»Lumimyrsky (130 kilom. tuntinopeus) raivosi vähentymättömällä nopeudella k:lo 11:een seuraavana aamuna. Sitten se tunnissa laimeni tavalliseksi tuuleksi. Kömmimme ulos makuusäkeistämme ja söimme lämpöisen kunnon aterian. Sitten lähdimme katsomaan tovereitamme ja huomasimme kauhuksemme, että heidän telttansa oli luhistunut maahan. Paikalla livahdimme tuulipukuumme, lensimme ulos ja näimme sanomattomaksi kauhuksemme, että Harrison makasi makuusäkissään lumessa. Mutta hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään hätää. Kannoimme hänet makuusäkkineen päivineen telttaamme. Hän kömpi siitä esiin terveenä miehenä, mutta oli kovin nälissään. Jones ja Moyes olivat niinikään pelastettavat; he makasivat luhistuneen telttansa alla kovin epämukavassa asennossa. Tuuli näyttää sen kaataneen edellisenä aamuna k:lo 10 aikaan, joten he siis olivat olleet syömättä 36 tuntia. Kaivoimme heidät esiin kiiruimman kautta.»
Talvimaja oli vain puolen kilometrin päässä pöytämäjäätikön monenkymmenen metrin korkuisesta pystysuorasta, helposti lohkeilevasta reunasta, suurien halkeamien ympäröimänä, joten sitä lumituiskussa oli sekä vaarallinen hakea että vaikea löytää. Se oli lisäksi niin kokonaan lumen peittämä, ettei se näyttänyt kuin tavallista suuremmalta nietokselta.
Kamala leiripaikka.
Myöhemmin tehtiin talven kuluessa useita muitakin rekiretkiä, muun muassa mannerrannalle varastoa viemään, ja löydettiin tällä matkalla sekä kaksi paljasta nunatakkia että osaksi paljas 120 metrin korkuinen rantaseinämä, jonka päällä oli 60 metrin korkuinen jäävaippa. Tämän kallion alla leirissä ollessaan ankarain lumimyrskyjen pidättäminä olivat retkikunnan jäsenet vähällä joutua hirmuisten lumivyöryjen uhreiksi. Peloittavalla jyrinällä ne syöksyivät jäälle ja lohkareita lensi sadan metrin päähän teltoista. Myrsky puhalsi molemmat teltat kumoon, repien toisen harjasta maahan saakka.