»Moyes ja minä lensimme nurin. Päästyämme taas pystyyn riensimme auttamaan omita, joiden teltta oli kestänyt vihurin. Myrsky riehui vielä entistäkin rajumpana, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin ottaa tangot irti ja laskea teltta alas. Etsimme nyt tuulen suojaa. Tuulen puolella olisi 270 metrin päässä ollut halkeama, joka ehkä olisi tullut kysymykseen. Myrsky oli kuitenkin saanut semmoisen voiman, ettei ollut mitenkään mahdollista kuljettaa tavaroitamme tätäkään lyhyttä matkaa. Toinen toisensa jälkeen menetimme jalansijan, ja tuuli kuljetti meitä pari-, kolmekymmentä metriä mukanaan. Ei jaäkirveelläkään aina ollut mahdollista pysyä paikallaan. Ainoa pelastuksen keino oli kuopan kaivaminen. Loimme senvuoksi lapioilla ensinnäkin metriä syvän, puoltakolmatta pitkän ja kahta leveän kuopan. Lumi oli niin kovaa, että tähän kului kolme tuntia. Reet ja telttatangot pantiin kuopan poikki, ehyt teltta levitettiin näiden päälle ja painoksi pantiin lunta ja jäälohkareita. Tämä kuuluu hyvinkin yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa se oli sangen hidasta ja vaivalloista työtä. Monet näistä tuulenpuuskista varmaan puhalsivat 160 kilometrin tuntinopeudella, koska esim. yksi tempasi valtoihinsa vieressäni seisovan Harrisonin, kohotti hänet ilmaan aivan pääni yli ja nakkasi sitten 6 metrin päähän! Kuoppaan kasattiin kaikki — mikä ei ollut kiinni naulattua. Päivällistä syötyämme ryömimme makuusäkkeihimme. K:lo 3 aikaan vyöryi vuorelta suuri laviini, jonka kamala jyrinä voitti tuulenkin ulvonan. En tiedä kaameampaa tunnetta kuin näiden laviinien aikaansaama.»
Monta päivää myrskyä kesti ja kaiken aikaa miehet olivat kuoppaansa sullottuina, voimatta edes pystyssä istua. Vielä monta lumi- ja jäävyöryä suistui vuorelta ja ne tuntuivat kaikki olevan peloittavan lähellä. Iltaisin miehet lauloivat hengellisiä lauluja, saaden yhteisin ponnistuksin ainakin kahdentoista sanat kokoon. Viisi päivää he täten viettivät kuopassaan, syöden kylmää ruokaa, kun kuoppa sään lämmetessä, sitä myöten kuin myrskyä kesti, alkoi käydä kovin lämpimäksi ja sen mukaan märäksikin. Kun makuusäkitkin kastuivat ja niitä oli mahdoton matkalla kuivata, olivat ne sään taas kääntyessä purevaksi pakkaseksi niin kylmät, etteivät miehet yöllä uupumuksestaan huolimatta saaneet silmiinsä vähintäkään unta. Kotimatkalla he vielä pahoin eksyivätkin, mutta pääsivät kuitenkin lopulta kaikki elävinä majaan.
Eräällä keväämmällä tehdyllä retkellä, jonka tarkoitus oli kuljettaa ruokatavaroita kesäretkeä varteen, täytyi miesten yhteen mittaan viettää 17 vuorokautta teltassaan ja sen haljettua lumikuopassa, ennenkuin sää salli jatkaa matkaa.
Rannikkoretkikunta.
Marraskuun ensi päivinä Wildin johtama rekiretkikunta lähti itää kohti tutkiakseen Antarktikan rannikkoa sinne päin niin pitkältä kuin suinkin. Matka ei kuitenkaan muodostunut varsin pitkäksi, sillä jo 160 kilometrin päässä tuli vastaan valtava manterelta laskeva jäävirta, joka oli satoja metrejä vahvan pöytämäjäätikön kyntänyt auki niin hurjaksi jääröykkiöksi, ettei kukaan siivittä olisi päässyt siitä yli. Yli 20 kilometriä leveänä jääkoskena vyöryi tämä jäävirta, Denmanin glasieeri, 900 metriä korkealta mannerylängöltä, sulkien ehdottomasti tien.
Denmanin glasieeri.
Retkikunta koetti ensin kiertää glasieerin meren puolelta, jossa tasainen pöytämäjäätikkö ulottui satoja kilometrejä pohjoiseen. Jäätikön pinta oli kuitenkin täälläkin täynnään halkeamia ja kuiluja, joiden keskellä päivämatka supistui kuuteen kilometriin. »Monta kertaa kuulimme tässä sekavassa seudussa selviä ääniä, jotka merkitsivät liikuntoa. Sitäpaitsi kuului kuin metsästyspyssyjen pauketta tai etäistä tykin jyrinää. Siihen liittyi kaamea, ähkyvä ääni, ikäänkuin glasieerin kulkiessa kallioiden yli.» Kuljettuaan vielä 8 kilometriä eteenpäin päätti Wild koettaa, eikö jäävirran poikki voisi kulkea.
Siinä kohdassa, missä jäävirta kohtasi paljon hitaammin liikkuvan, ainakin ulkoreunoillaan meren päällä lepäävän pöytämäjäätikön, joka oikeastaan on maajäätikön jatkoa, oli valtava, yli 300 metriä pitkä, 100 tai 120 metriä leveä kuilu, jonka pohjalla ammottavat halkeamat näyttivät johtavan pohjattomaan syvyyteen. Sen seinämät olivat rosoiset ja halkeilleet ja kimaltelivat auringonpaisteessa kuin miljoonat valokipunat. Korkealla yläpuolella oli roukkioissa jättiläismäisiä jäälohkareita. Se oli hurjin, villein ja suurenmoisin näky mitä ajatella saattoi.
»Maanantaina, marraskuun 25 p. Ilman ja maiseman puolesta päivä oli suurenmoinen/ Mutta kaikki muu olikin vain vaivaa ja rasitusta. Koko päivän olimme jääroukkioissa. Tuskin olimme saaneet reem vedetyksi alppiköydellä jonkun kukkulan päälle, ennenkuin se taas täytyi laskea alas. Käännämme ja yritämme joka suuntaan, joka puolella jääaaltoja, jääkukkuloita, puserrusröykkiöitä, muistopatsaita, taikalinnoja, aivan matalista aina 100 metrin korkuisiin. On mahdoton nähdä eteensä tässä maisemassa kuin parisataa metriä. Siitä syystä etenemme aina kerrallaan vain lyhyen matkan, kiipeämme sitten kukkulalle tai lumivallille, valitsemme tien ja ponnistamme jälleen kappaleen matkaa eteenpäin…
»Kärsimme tänään kaikki auringon vaikutuksesta, Kennedy pahimmin. Hänen huulensa, poskensa, nenänsä ja otsansa ovat täynnään rakkoja. Hänellä on vaaleanpunertavat hiukset ja arka iho, joka siihen tavallisesti kuuluu.