»Tiistaina, marraskuun 26 p. Jälleen kulutettu päivä mitä ankarimpaan työhön. Kolme tuntia kului, ennenkuin pääsimme ensimmäiset 800 metriä eteenpäin. Monessa paikassa täytyi meidän kirveellä ja lapiolla raivata tie ja sitten rakentaa railon poikki silta. Klo 1 iltapäivällä olimme saaneet kulkeneeksi vain I 1/2 kilometriä. En ole milloinkaan nähnyt enkä kuvitellutkaan mitään niin ihanaa, kaunista, kuin ne muodostumat, joiden kautta tiemme tänä aamuna kulki. Lunchin jälkeen maisema muuttui aivan toisenlaiseksi. Sekavain, ahtaantuneiden jääröykkiöiden jälkeen tulimme lumirinteille, valtaviin, kilometrin ja puolentoistakin levyisiin aaltoihin, joissa halkeamia kulki ristiin rastiin…
»Ei ainoakaan meistä välttänyt sinä päivänä lähempää tuttavuutta glasieerihalkeaman kanssa. Harrison putosi 4 1/2 metriä syvälle. Minä sain aika häijyn ruhjevamman pudotessani rinnettä laskiessamme reikään. Reki kulki ylitseni, ennenkin painoi minut alas. Niin pitkälle kuin saatoimme nähdä, oli maisema samanlaista, ja meidän täytyi muistaa, että meidän paluumatkalla täytyi vielä kerran kulkea tämän noidankattilan kautta. Tänään pääsimme eteenpäin vain 955 metriä!»
Seuraavana päivänä oli mahdotonta millään keinoilla päästä kauemmaksi, joka puolella oli vain valtavia jääaaltoja, näissä joka suuntaan risteileviä halkeamia, joista useat olivat 60 metrin levyiset, päähalkeamat yleensä kulkien pohjoisesta etelään. Wildin täytyi senvuoksi kääntyä takaisin yrittääkseen, olisiko kauempana pohjoisessa mahdollista kulkea jäävirran yli. »Olisimme tosin täälläkin voineet tunkeutua vielä kauemmaksi itään, mutta meidän olisi yhä uudelleen täytynyt laskea matkavarustuksemme pienin erin 15—30 metrin syviin hautoihin ja jälleen samalla tavalla vetää ne ylös toisella puolella. Täten olisimme joka halkeamaan tarvinneet kaksi tuntia. Näin hitaaseen etenemiseen en pitänyt itseäni oikeutettuna, kun se olisi voinut maksaa osastoni hengen.»
Paluumatkalla satoi paljon lunta, kelit olivat huonot, halkeamat kahta petollisemmat, ja varsinkin joulukuun 4 p:nä kuljetut 4 kilometriä olivat peloittavan vaikeat. »Putosimme halkeamiin kaikki ja kiikuimme usein kuin hirsipuussa syvällä jäärotkoissa.» Sillä lyhyellä ajalla, joka oli meno- ja paluumatkan välillä kulunut, olivat jäät jo sen verran liikkuneet, ettei samaa tietä enää kaikin paikoin ollut mahdollinen palata.
Mannerrannalle päästyään retkikunta pyydysteli skualokkeja ja kokosi niiden munia saaden täten verestä lihaa, joka maistui paremmalta kuin koiranliha. Retkikunta matkasi nyt yöllä, koska keli silloin oli kovempi, valo ei häikäissyt silmiä eikä kasvoihin tullut pakkasen puremia. Toiselta puolen oli sillä haittansakin, jään pohja kun päivällä matkatessa kovin kastui ja sitten jäätyi kivikovaksi. Sama oli makuusäkkien laita. Ne eivät koskaan päässeet kuivamaan, vaan olivat aina jääkylmät ja kankeat.
Ylängölläkin keli oli kovin huono paljon pehmeän lumen vuoksi, ja vetäminen kovin raskasta. Jäävirrasta ei tullut minnekään päin loppua; se virtasi laaksossa useiden vuorenhuippujen välissä. Noustuaan eräälle vuorelle ja kartoitettuaan eteisiä ilmoja niin pitkälti kuin silmä kantoi, retkikunta päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla tutkittiin rantakallioita, jotka Antarktikan tällä osalla kaikkialla olivat gneissiä ja graniittia. Laviinikallion alla käydessään retkeläiset huomasivat, että useita vähintään 20 tonnin painoisia jäälohkareita oli vyörynyt vielä 200 metriä sen kuopan ohikin, jossa he varastomatkallaan olivat viettäneet viisi vuorokautta.
Wild oli alkujaan aikonut tehdä matkansa vain kahden muun seuralaisen keralla, mutta myrskyn vietyä mukanaan talvella varastoon jätetyn reen hänen täytyi ottaa mukaansa saattajaksi lähtenyt neljäskin mies, koska tämä ei olisi voinut reettä päästä asemalle ja retkikunta itse välttämättä tarvitsi toisenkin reen. Asemalle oli senvuoksi jäänyt vain Moyes, joka tietysti luuli hänelle toveriksi jätetyn Harrisonin paluumatkalla kuolleen… »Kun tulimme riittävän lähelle asemaa, viritimme laulun ja parin sekunnin kuluttua Moyes hyökkäsi ulos vastaamme. Kun hän näki meitä olevankin neljä, kävi hän hämmästyksestä päälleen seisomaan», ja oli tietysti sanomattoman iloinen. Kaikkiaan retkikunta oli matkallaan kulkenut 381 kilometriä.
Jonesin retki.
Vähän myöhemmin kuin Wildin lähti Jonesin johtama osasto, joka matkusti länteen päin, saavuttaen Gauss-vuoren, jonka Drygalskin johtama saksalainen retkikunta v. 1901 oli löytänyt ja tutkinut, voimatta kuitenkaan retkeillä sen kauemmaksi kummallekaan suunnalle. Tämä retkikunta löysi rannikolla muutamia, saaria, joilla oli erittäin rikas eläinkunta, varsinkin pesiviä lintuja. Muutoin retkikunta ei matkallaan kokenut muuta kuin Antarktikan tavanmukaisia vastuksia.
Wildin osaston kaikki retkikunnat saapuivat siksi ajoissa takaisin, että oltiin valmiina lähtemään, kun »Aurora» ilmestyi taivaanrannalle. Ei ole ihmettelemistä, että kaikki kaipauksetta lähtivät tästä maasta, jossa olivat saaneet niin paljon kovia kokea ja joka ainakin ilmastollisten olojen puolesta epäilemättä on maailman ynsein.