Maapallon etelänavan niin ollen peittää paksu jäälakki, keskeltä tuhansia metrejä korkea, kilven muotoinen, äärettömän laaja jääkakko, joka lumesta vahvenemistaan vahvenee ja vahvuutensa painosta valuu ulospäin joka puolelle, mutta sitä myöten myös syrjiltä lohkeilee ja kylvää valtamerien piirin täyteen äärettömiä jäävuoria. Jäävuoria lohkeilee joka rannalla, suurimmat kuitenkin nykyisten tietojemme mukaan Rossin meren pohjukassa olevasta jääseinämästä, Barrier-jäätiköstä, ja muista samanlaisista pöytämäjäätiköistä. Lähimpänä emojäätikköään nämä jäävuoret ovat tahoiltuja, säännöllisen muotoisia, ikäänkuin pöytiä, mutta sitä myöten kun ne ajelevat meressä pohjoisemmaksi ja aallot saavat niitä jäytää, sitä myöten ne kuluvat. Aallokko uurtaa toiselle puolelle syvän pengermän, jonka kautta vuoren tasapaino vähitellen muuttuu, sen yläpinta vähitellen kääntyy kaltoksi. Vähitellen ne lohkeilevat pienemmiksi, vähenevät, murenevat, sulavat, kuta kauemmaksi etenevät pohjoista kohti lämpöisempiin vesiin. Muoto muuttuu yhä epäsäännöllisemmäksi, huippuiseksi, holviseksi ja onteloiseksi, ja lopulta ne hajoavat irtaimeksi jääsohjoksi ja vihdoin katoavat. Merenkulkija kammoo näitä jääpöytiä, joiden päälle hän ei näe mastonhuipustakaan. Mutta niiden suurenmoinen kauneus on kaikkiin tehnyt syvän vaikutuksen, varsinkin kun myrskyaallot hyökyvät äkkijyrkkiä seinämiä vastaan. Syvällä alusvedessä leväten ne eivät valtavimpainkaan laineitten hyökkäyksissä huoju sen enempää kuin kallio. Jäävuorien korkeus merestä on usein 50 metriä ja enemmänkin ja sen mukaan syvyys seitsemän kertaa suurempi, joten vuoren vahvuudeksi kaikkiaan saadaan 50 metriä veden päällä ja 350 metriä veden alla, yhteensä 400 metriä. Suurimmatkaan valtamerenaallot eivät vapaudessa kohoa 15 metriä korkeammaksi, mutta jääseinän kohdatessaan ne nousevat niin korkealle, että tyrskyt ryöppyvät sen päälle. Merimiehet nimittävätkin näitä jäävuoria jääsaariksi, koska ne aallokossa ovat niin tunnottomia. Mutta alallaan ne eivät silti ole, ne vaan eivät välitä tuulista, vaan liikkuvat merivirtain mukana, usein vastatuuleen ja vasten aallokkoa. Jäävuoret hyisessä majesteetillisuudessaan eivät suinkaan ole vailla asukkaita. Hylkeet niille kiipeilevät, missä vain huomaavat aaltojen sorvaamaa pykälää, ja napameren lukuisa siipikarja niillä lepäilee eräretkiensä välillä, vaikka lähteekin varsinaiselle mannermaalle taikka saarille pesimään ja sikiämään. Toisinaan jäävuoria ilmestyy mereen tavallista runsaammin, ne jäähdyttävät meriveden tavallista kylmemmäksi, ennättävät silloin pohjoiseen lauhkeille vesille, joilla muutoin harvoin nähdään luntakaan. Syytä tähän jaksollisuuteen ei varmaan tiedetä, arvellaan sen ehkä johtuvan maanjäristyksistä. Maanjäristyksiä on kyllä riittävästi syytä epäillä alueella, jossa on toimivia tulivuoria ja jonka ympärillä meressä on kokonainen kiehkura sammuneita tulivuorisaaria. Tämmöisiä jäävuosia oli menneellä vuosisadalla kymmenkunta, ja sekä Intianmeressä että Tyynessä meressä jäävuoret silloin kulkivat yli 40:nnen leveyspiirin, jopa etäisimmät näyttelivät' itseään Hyväntoivonniemenkin edustalla, s.o. Gibraltarin ja Maltan asteleveyksillä, jos pohjoisen pallonpuoliskon leveyksiin vertaamme. Vuosina 1892 ja 1893 oli niinikään tavallista enemmän Antarktikan jäävuoria matkalla lauhkeisiin vesiin. Atlantin meren eteläosa oli niin täynnään jäitä, että niistä oli paljon haittaa Kap Hornia kiertäville laivoille. Silloin uiskenteli meressä jääsaaria, jotka olivat hyvinkin yhtä laajoja kuin Bornholm tai Wightin saari, ja lähempänä napapiiriä ne olivat olleet vielä suurempia..
Etelänapaseutujen ilmastolliset seikat ovat viimeisten retkien kautta joutuneet aivan uuteen valoon.
»Urheitten länsituulien» rengas, joka 40:nnen ja 60:nnen leveyspiirin välillä vallitsee, on seurauksena erinomaisen alhaisesta ilmapaineesta. Maata kiertävään kaukalon tapaiseen minimiin virtaa ilmaa käännepiirien seuduilla olevasta korkean ilmapaineen alueesta, tuulet yleisen tuulilain mukaan matkalla muuttavat suuntaansa, kunnes muodostavat maata kiertävän länsituuleenkaan. Kaikilla niillä saarilla, jotka ovat tässä vyöhykkeessä, vallitsee niin kehittynyt meri-ilmasto, s.o. verraten kylmät kesät ja lauhkeat talvet, ettei muualla maapallolla ole sen vertoja. Tämän johdosta luultiin, että kauempana etelässäkin ilmaston laatu olisi jotenkin samanlainen. Mutta onkin tavattu aivan päinvastaiset olot: Etelänapamaalla vallitseekin kehittynyt mannerilmasto ja se synnyttää toisen omituisen tullijärjestelmän, joka on edellisen vastakohta. Napamanteren keskiosissa vallitsevan tavattoman kylmyyden vuoksi sen päällä syntyy korkean ilmapaineen alue, maksimi, josta ilma pitkin jääylängön kaltevaa pintaa valuu ulospäin joka taholle, muuttaen maan pyörimisen johdosta kaiken aikaa suuntaansa, niin että tuulet usein myrskyisinä kaakko- ja itätuulina saapuvat jäälakin reunoille. Siten syntyy Etelänavan ympärille kaksi rinnakkaista tuulijärjestelmää, joista toinen, pohjoisempi, on länsituulien, toinen eteläisempi, itätuulien vyöhyke. Näitten molempien vyöhykkeiden välillä on kapeahko tyvenempi alue, jossa vallitsevat vaihtelevaiset tuulet. Reunoille virratessaan ja samalla alemmaksi laskeutuessaan sisämaan tuulet, vaikka alussa ovat tavattoman kylmät, melkoisesti lämpiävät, niillä on toisin sanoen föhn-tuulien luonne.
Antarktikan lauhkeimpien osien lämpötiloista antavat seuraavat numerot käsitystä: Grahamia maalla on vuoden keskilämpö noin -12°C, Keisari Wilhelm II:sen maalla -11,5°, Etelä-Viktorianmaalla -17,8°. Eri vuosina keskilämmöt kuitenkin melkoisesti vaihtelevat, varsinkin manteren reunoilla, koska keskilämmöt pohjoista kohti meren päällä hyvin nopeaan lisääntyvät ja lämpöisen ja kylmän alueet aina jonkun verran siirtyvät puoleen ja toiseen. Korkein Etelä-Viktorianmaalla kesällä huomattu lämpö oli +3°C, mutta semmoisia päiviä ei ollut useita. Enimmäkseen on lämpömittari kesälläkin jäätymäkohdan alapuolella, ja kuvaavaa on, että retkeilijät yleensä jo valittavat hellettä, milloin on lämpöasteita. Jo muutamilla pakkasasteillakin saattaa auringon paahde käydä rasittavaksi. Varsinaisella etelanapaylängöllä vuoden keskilämpö luultavasti on alhaisempi kuin missään muualla maan pinnalla.
Lumen tulo ei varsinaisella etelämaalla ole suuri, ja senkin, minkä sataa, lakaisevat rajut myrskyt mennessään pois. Tämä onkin luonnollista, koska tuulet säteilevät mannermaan keskeltä ulospäin, tulevat siis kuivalta keskiylängöltä ja matkalla lämmetessään yhä kuivuvat. Pohjoisempana, meren päällä, sitä vastoin sataa lunta sitä runsaammin, ja sen vuoksi Eteläjäämeren kaikki saaret kantavatkin vahvoja lumi- ja jääpeitteitä, jotka enimmäkseen ulottuvat alas mereen saakka. Näiden maajäätiköiden muodostumiseen ei ole syynä alhainen keskilämpö, sillä Eteläjäämeren keskilämmöt ovat verraten korkeat, vaan ylen runsas sademäärä. Kapinaan eteläpuolella esim. on valtameressä pieni Bouvetin saari, jota sitä ympäröiväin ainaisten sumujen vuoksi harva merenkulkija näkee, ellei aivan lähelle satu. Vaikka tämä saari on Bornholman leveydellä ja siis jo kaukana varsinaisen Jäämeren ulkopuolella, on s kuitenkin runsaan lumentulon vuoksi melkein kauttaaltaan maajäätikön peitossa. Bouvetin saarikin on sammunut tulivuori.
Etelänapamaalla ei luonnollisesti voi olla sanottavaa kasvimaailmaa, koska lumetonta maatakaan ei ole juuri ensinkään, muuta kuin jyrkimmät vuoristorinteet. Etelänapamanterelta tunnetaan muutama kymmenkunta sammalta ja jäkälää, sekä joku vähäpätöinen ja ylen harvinainen putkilokasvikin Länsi-Antarktikasta, jossa olot ovat kasvistolle edullisimmat. Runsaampi on kasvullisuus niillä saarilla, jotka ympäröivät etelämaata, vaikkei niilläkään metsä menesty ankaran tuulen vuoksi. Meri sitä vastoin, sekä varsinainen Jäämeri aina napamaan rannoille saakka, että varsinkin viileä Etelämeri, on erinomaisen rikasta leväkasveista. Siellä tavataan suurimmat tunnetut ruskolevät.
Tavattoman paljon rikkaampi on etelänapamaailman eläinkunta. Se on omituisuutensa vuoksi erinomaisen mieltäkiinnittävä. Varsinaisia maaeläimiä ei tosin ole muuta kuin Etelämeren saarilla, esim. Kerguelenillä muutamia hyönteisiä, kotiloita ja matoja.
Mutta meressä on sitä runsaampi eläinmaailma, sekä pohjassa, vedessä, että pinnalla ja ilmassa. Muutamat alimmat elimistöt ovat siihen määrään sovelluttaneet itsensä kestämään alhaisimpiakin lämpömääriä, että niitä on mahdoton tappaa kylmyydellä. Valaita on runsaasti, vaikka ne viime vuosisadan keskivaiheilla jo yhteen aikaan hävitettiin hyvin vähiin. Erinomaisen runsaasti on hylkeitä, jotka kauttaaltaan ovat toisia lajeja kuin pohjoisnavan vesissä. Sumin hylje on merielefantti (Cystophora proboscidea). Tavallisempi on merileopardi (Stenorrhynchus leptonyx). Sitä paitsi on viljalti pienempiä hylkeitä. Yhteinen luonteenominaisuus Etelänapamaan eläimille on se, että ne hyvin vähän pelkäävät ihmistä. Niitä voi sen vuoksi tiloiltaan tappaa, ottaa melkein kuin varastohuoneesta. Tämä koskee varsinkin etelänapamaailman kaikkein mieltäkiinnittävimpiä eläimiä, pingviinejä, jotka ovat kaikista linnuista parhaat uijat. Maalla ne liikkuvat kömpelösti, kävellessään pitävät evämäisillä, lentoon kelvottomilla siivillään tasapainoa, levätessään taas istuvat hännällään, lyhyillä jaloillaan tukien ruumistaan. Mutta vedessä ne ovat sitä nokkelammat. Etelänapamatkustajat kertovat ihmeitä niiden uimataidosta. Helposti ne seuraavat täydessä vauhdissa kulkevaa laivaa pitkät matkat, jopa uivat sen sivukin mielin määrin. Niiden uimanopeus on niin suuri, että ne vedestä ylös sukeltaessaan voivat sillä vauhdilla hypätä muutamaa metriä korkealle jäänreunalle. Pingviinejä on montakin lajia, suurin on noin 1,3 metriä korkea. Nämä linnut elävät sulan veden reunassa, peräytyvät talveksi sen mukana pohjoista kohti ja kesällä vaeltavat Etelämaan reunoille munimaan ja poikasiaan hoitelemaan. Maalla ja jäällä matkatessaan ne varovasti astuvat hanhenmarssissa, siipityngillään tasapainoa pitäen, säännöllistä tuntumusta noudattaen, leiriytyvät tuhansittain samoille paikoille, eivätkä vähääkään pelkää ihmistä, vaan päinvastoin uteliaina lähenevät häntä, missä vain näkevät. Liha ei tosin ole aivan maukasta, mutta sillä on kuitenkin tuoreena ravintona suuri arvo.
Etelämeren huomattavimpia lintuja ovat monenlaiset myrskylinnut ja lokit, joita ilma joskus kiehuu täytenään. Nämäkin jotenkin vähän pelkäävät ihmistä, mutta ovat niin rosvoluontoisia, että esim. prof. Davidin johtamalta magneettisen navan retkikunnalta joskus ryöstivät paistin pannusta. Retkeilijät kertovat ilmiöitä niitten erinomaisesta vainusta ja petomaisuudesta. Myrskylinnut ovat valtameren väsymättömät lentäjät. Oli sää kuinka ankara tahansa, alati ne yhtä keveästi kiitävät aaltoilevan meren päällä, tähystellen saalista.
Matelijat ja sammakkoeläimet puuttuvat kokonaan etelänavan maista, kaloja sitä vastoin on runsaasti, vaikka niitä vielä on vähän tutkittu. Monet niistä ovat hyvinkin samanlaisia kuin pohjoisessa jäämeressä tavattavat, mutta ratkaisematon asia toistaiseksi on, ovatko ne alkujaan olleet samoja lajeja. Kivettymät epäämättömästi todistavat, että etelä-napamaalla on ollut lauhkean ilmaston kasveja ja eläimiä. Kaikesta päättäen ovat nykyiset pingviinitkin alkujaan olleet lauhkean ilmanalan eläimiä ja vasta mukautumisen kautta vähitellen muuttuneet napameren eläjiksi. Ruotsalainen retkikunta löysi Länsi-Antarktikasta nykyisiä lajeja vielä paljon suurempien pingviinien jäännöksiä niiltä ajoilta, jolloin Länsi-Antarktikassa varmaan vallitsi lauhkea ilmasto.