Jo ennenkuin Etelänapa-manteren olemassaolosta oli mitään varmaa tietoa, olivat geologit Etelä-Amerikan, Etelä-Afrikan ja Australian kivettymiä ja nykyisiä eläin- ja kasvimuotoja toisiinsa vertaamalla tulleet siihen johtopäätökseen, että näitten maanosain välillä, menneinä geologisina aikoina, tarkemmin määritellen jurakaudella, on ollut maayhteys, niin että kasvit ja eläimet ovat voineet vaeltaa maanosasta maanosaan. Etelämaan geologian tutkiminen viittaa siihen, että tämä mantere juuri on jäännös tuosta sillasta. Länsi-Antarktikan ja Patagonian maantieteelliset ja kasvitieteelliset muinaisolot selvään viittaavat siihen, että ne ovat ennen yhteen kuuluneet. Antarktikan muista osista on löydetty kivettymiä, joitten nojalla voidaan päättää sillan jatkuneen edelleen Australiaan. Näitä todistuskappaleita toi Wilson Beardmoren jäävirralta Shackletonin löytämistä kivihiilikerroksista. Kun todistuskappalten sarja saadaan täydelliseksi, on sen kautta eräs mieltäkiinnittävimpiä ja suurimpia geologisia kysymyksiä saanut ratkaisunsa. Sekä ruotsalaisen retkikunnan löytämät kivettymät, jotka ovat tulleet manteren sisäosista jäävirran pohjaravan kanssa, että Etelä-Viktorianmaalta tuodut epäämättömästi todistavat, että vielä tertiääriajalla etelänapamanteretta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilessä nykyjään tavattavia araukariapuita.
Shackletonin retki osoitti, että etelänapa on laajalla korkealla jääylängöllä. Scottin, Davidin y.m. retkien kautta tiedetään, että tämä ylänkö ulottuu kauas pohjoista kohti meren rantoihin saakka, vaikka se tosin reunoja kohti alenee. Näistä seikoista, ynnä Antarktikan sisäosissa vallitsevista ilmastollisista seikoista, sen korkean ilmapaineen alueesta, jonka keskusta näyttää olevan vielä navan takana, on eräs saksalainen maantieteilijä laskenut, että Etelänapamaa luultavasti on kaikista maanosista korkein.
Kuinka vahva Antarktikaa peittävä jää on navan seuduilla, se arvatenkin jää kaikiksi ajoiksi tietämättömäksi. Shackleton kuitenkin luuli jääylängön pengermistä ja halkeamista voivansa päättää, ettei jääkerros ole aivan vahva, ja samaan viittaa se seikka, että lumentulo siellä, korkean ilmapaineen alueella, välttämättä on hyvin pieni. Sen mukaan olisi Etelänapamaan kallioalustakin siis ylänkö, joka vetää Tibetille vertoja.
VIIME VUOSIEN RETKEILYJÄ.
Shackletonin toinen etelänaparetki.
Hyisellä etelällä on, samoin kuin hyisellä pohjolallakin, kaikista hirmuistaan huolimatta salainen viehätysvoimansa, joka on saanut monen retkeilijän sinne takaisin haluamaan, vaikka hän kuinka täperältä olisikin siellä kohtalon iskun välttänyt. Tuskin oli Shackletonkaan kotia päässyt, ennenkuin hän alkoi uutta retkeä miettiä. Hän aikoi kulkea Weddellin meren pohjukasta etelänavan poikki Rossin merelle, jonka perukasta, Erebus vuoren juurella, hän oli edelliselle retkelleen lähtenyt. Varat hän sai yksityisiltä lahjoittajilta.
Maailmansota puhkesi aivan samoina päivinä, joina Shackleton »Endurancella» lähti matkaan. Etelä-Georgian valaanpyyntiasemalle hän saapui samoihin aikoihin, jolloin saksalainen laivasto Falklandin saarilla tuhottiin. Sieltä etelää kohti jatkaessaan retkikunta Weddellin meren suulla tapasi paljon ajojäitä, sillä Etelä-Jäämerellä oli hyvin huono jäävuosi, mutta se pääsi kuitenkin tammikuun toisella viikolla 1915 ajojäävyöhykkeen läpi avoveteen — jossa sivuutettiin 500 jäävuorta päivässä — ja tätä kesti aina Coatsin maahan saakka.
Retkikunta sivuili etelämanteren rantaa eteläänpäin — ranta oli yhtämittaista jääseinää — tavaten leveydellä 75° S. suojaisen, glasieerikielekkeen muodostaman sataman, josta olisi päässyt manterelle ja maamatka olisi voitu alkaa, mutta Shackleton toivoi pääsevänsä vielä kauemmaksi saksalaisen Filchnerin retkikunnan löytämään poukamaan, josta navalle olisi ollut 300 km lyhempi matka. Kuljettuaan kappaleen tuntematonta rantaa, jonka hän nimitti Cairdin maaksi erään mesenaattinsa kunniaksi, hän pyrki Prinssi Luitpoldin maahan, mutta leveydellä 76°44' S. »Endurance» takertui jäihin kiinni, eikä sen koommin irti päässyt.
Se ajautui ensinnä etelää kohti ja Shackleton toivoi vielä irti pääsevänsä. Helmikuun lopulla se oli vain 100 km päässä Luitpoldin maasta, Vahselin poukamasta, mutta oli niin kovassa jäissä kiinni, ettei ollut yrittämistäkään pyrkiä rantaa kohden, eikä myöskään ollut mahdollista kuljettaa varastoja röykkiöisen merijään poikki maihin.
Shackleton toivoi seuraavana kesänä parempaa onnea, mutta jääkenttä alkoikin nyt liikkua pohjoista kohti. Elokuun lopussa se oli leveydellä 70° S. ja oli siten kulkenut lähes 400 km takaisin päin eteläisimmästä kohdastaan. Talvi kului jotenkin rattoisasti, mutta keväällä jäät alkoivat liikkua, sysäytyä vastakkain ja halkeilla ja laiva joutui kovain puristusten alaiseksi. Lokak. 18:ntena, jäät kohottivat »Endurancen» korkealle ilmaan, mutta jakaantuivat sitten, niin että se vaipui takaisin sulaan railoon, voimatta kuitenkaan kulkea sitä pitkin minnekään. 21:senä jäät uudelleen rutistivat laivan väliinsä painaen keulan alas ja laidat kuhmuihin, niin että se alkoi vuotaa pahoin. 27:ntenä lokak. täytyi kantaa varastot ja veneet jäälle ja leiriytyä siihen ja ajatella pelastusta. Paulet-saarelle, jossa O. Nordenskjöldin retkikunta oli talven viettänyt ja jonka majaan oli jätetty eväitä, olisi ollut vain 580 km, mutta jään poikki ei ollut sinne yrittämistä eikä mikään apuretkikunta olisi tiennyt haaksirikkoisia sieltä etsiä. Etelä-Georgiaan, joka oli lähin asuttu paikka, oli 1,600 km.